Ei niin pyhä perhe
Perhe on muuttunut paljon viimeisen tuhannen vuoden aikana.
Jos luulet, että avioliitto ja perhe ovat aina olleet samanlaisia kuin nykyään, erehdyt, toteaa kirjailija Kaari Utrio. Hän on kirjoittanut niin historiallisia romaaneja kuin tietokirjoja naisen ja perheen historiasta.
Muinaisista perheistä ei juurikaan tiedetä. Myöhemmistä ajoista Euroopassa tiedetään enemmän.
Tuhatluvun vaihteessa katolinen kirkko otti haltuunsa avioliiton. Avioliitosta tuli yhden miehen ja yhden naisen välinen liitto – eli kirkko kielsi moniavioisuuden. Se oli niihin aikoihin yleinen.
– Tästä ratkaisusta naisten kannattaa olla kiitollisia kirkolle, Utrio sanoo.
– Moniavioisuus on useimmissa kulttuureissa tarkoittanut yhden miehen ja usean naisen yhteiselämää. Se on ollut aina epäedullinen naiselle.
Yksiavioisuutta alettiin tukea perintöjärjestelyllä. Vain kirkon siunaamasta liitosta syntyneet lapset olivat laillisia perijöitä, eivät jalkavaimojen lapset.
Syntinen sukulaisavioliitto
Varsinainen huolenaihe kirkolle olivat Kaari Utrion mukaan kuitenkin lähisukulaisten avioliitot.
– Sukulaisavioliitto oli hirvein asia itsemurhan jälkeen. Huomio keskittyi seksuaalisuuteen. Kirkko oli niin huolissaan sukurutsasta, että avioliitto kiellettiin jopa silloin, kun parin yhteinen esi-isä löytyi kuudennesta sukupolvesta.
Avioliitto oli kielletty myös henkisten sukulaisten, kuten saman lapsen kummien tai avioliitossa keskenään olevien leskien lasten kesken.
– Henkisten sukulaisten avioitumista pidettiin yhtä kauhistuttavana kuin pedofiliaa tai insestiä.
Aluksi kirkolla ei ollut juurikaan mahdollisuuksia valvoa määräystensä toteutumista. Ihmiset tekivät niin kuin halusivat. Esimerkiksi yläluokan jäsenten tai palkkasotureiden homoseksuaalisuus ei saanut suurta huomiota.
1200-luvulla avioliiton esteenä oleva sukulaisuus rajattiin neljänteen polveen. Vielä 1500-luvulla Mikael Agricola ajatteli, ettei serkusten pitänyt solmia avioliittoa.
– Hallitsevalle eliitille, aatelille ja rikkaalle porvaristolle sukulaisavioliittokielto oli vaikea. Heille tärkeää oli omaisuus. Suvun omaisuutta ei haluttu hajottaa, vaan pikemminkin yhdistää – ja samalla vahvistaa keskinäistä yhteenkuuluvuutta.
”Tyttö syntyi, tyhjä syntyi”
Vaikka naisen asema oli pitkään huonompi kuin miehen, hänen kuului avioituessaan saada kotoaan myötäjäiset.
– Tyttö vähensi perheen omaisuutta. Siksi sanottiin, että ”tyttö syntyi, tyhjä syntyi”. Ajatus lasten samanarvoisuudesta syntyi paljon myöhemmin, Kaari Utrio kertoo.
Vanhan maanlain mukaan sisar peri puolet siitä, mitä veli. Naimisiinmenostaan lähtien tyttö sai maaomaisuutensa tuoton itselleen. Kaskitaloudessa maa oli kylän yhteisomistuksessa, ja tyttö sai mukaansa ehkä lehmän tai lampaan.
Ajatus avioliiton purkamattomuudesta sai alkunsa, kun katolinen kirkko korosti, ettei lapsetonta vaimoa saa hylätä.
– Ylhäiset ja rikkaat pystyivät silti saamaan mitätöidyksi melkein minkä tahansa avioliiton. Taustalla saattoi olla poliittisia tai taloudellisia syitä, Utrio sanoo.
Järjestettyjä naimakauppoja
Nykyään kauhistellaan ajatusta järjestetyistä avioliitoista. Käytäntö alkoi murtua 1700-luvulla, mutta se säilyi 1900-luvun alkupuolelle asti.
– Romanttista tai intohimoista rakkautta on ollut aina, mutta se ei ole ollut peruste solmia avioliitto, Kaari Utrio toteaa.
– Vasta kun elintaso on noussut ja toimeentulo turvattu, voidaan elää siinä ylellisyydessä, että avioliitto solmitaan pelkän tunteen perusteella. Rakkautta ei pidetty avioliiton edellytyksenä, vaan esimerkiksi Martti Luther uskoi rakkauden tulevan avioliiton myötä.
Isän, äidin ja muiden sukulaisten velvollisuus oli etsiä jälkikasvulleen puolisoehdokkaita. Myös ystävät alkoivat järjestellä juhlia tutustuttaakseen sopivia puolisoehdokkaita toisiinsa.
Utrio muistuttaa, että järjestetty avioliitto ei tarkoita pakkoavioliittoa. Tuhatluvulta alkaen on avioliiton solmimiseen tarvittu molempien osapuolien suostumus, joka ilmaistaan ääneen vihkiseremoniassa. Avioliitto ei ollut enää sukujen välinen sopimus.
– Menneinä vuosisatoinakin puolisot odottivat toisiltaan ystävällisyyttä, kunnioitusta ja molemminpuolista tykkäämistä. Arvostettiin rehellisyyttä ja luotettavuutta, niin kuin vasta julkistetun tutkimuksen mukaan tehdään nykyäänkin.
Pyramidi-, pien- ja uusperheitä
Perheen lähtökohta on Kaari Utrion mukaan ollut läpi historian suunnilleen se, mitä nykyään sanotaan ydinperheeksi. Perhemuodot ovat kuitenkin vaihdelleet.
Itä-Suomessa on ollut suuria pyramidiperheitä, joihin on kuulunut useita sukupolvia, isoisä, isä ja isän veljet vaimoineen sekä niiden poikien perheet, jotka eivät olleet joutuneet sotapalvelukseen.
– Perheessä ei ollut aikuisia tyttäriä, sillä heidät oli naitettu muualle. Tilalle otettiin miniöitä. Työvoimaa riitti, sillä perheeseen saattoi kuulua jopa useita kymmeniä jäseniä, Utrio kertoo.
Länsipuolella Suomea on ollut pienperheitä. Niihin saattoi kuulua kaksi veljestä vaimoineen, mutta tavallisesti pariskunnan avioituessa syntyi uusi talousyksikkö. Lisäksi perheeseen saattoi kuulua naimattomia setiä tai tätejä, vaimon sisar lapsineen tai palkollisia.
Varoja perheen perustamiseen hankittiin työllä. Pesämuna saatiin työskentelemällä piikoina, renkeinä tai kisälleinä noin kymmenen vuoden ajan.
– Etenkin uudisasutuksessa molempien puolisoiden työpanos oli tärkeä. Jos vaimo kuoli, miehen oli jo hänen hautajaisissaan pakko katsastaa seuraavaa, varsinkin jos oli monta lasta ruokittavana, Utrio kertoo.
– Miehet eivät pystyneet naisten töihin. Vaikka naiset osasivat miesten töitä, heidän oli häpeällistä tehdä niitä. Suurvaltasotien aikoihin naisten oli kuitenkin pakko ryhtyä myös niihin.
Uusperheitä syntyi, kun etenkin leskiksi jääneet miehet avioituivat uudelleen.
– Monen äidittä jääneen lapsen turva oli äidin suvussa, Utrio toteaa.
Mies oli vaimon holhooja
Kaari Utrion mukaan perheen tärkein tehtävä oli suojella jäseniään.
– Perheenisän tehtävä oli huolehtia siitä, ettei vaimoa raiskata tai murhata eikä tyttöjä tai poikia tapeta, Utrio sanoo.
– Mies oli perheen pää, holhooja ja edusmies. Hänellä oli kotikurioikeus. Hän sai hakata perhettä ja palkollisia, kunhan ei tullut avohaavoja, jäsenet menneet poikki eikä hakattu kuollut. Myös vaimo sai piiskata lapsia ja palvelijoita.
Ruumiillista koskemattomuutta ei ymmärretty samalla lailla kuin nykyään. Esimerkiksi ruoskiminen oli pitkään lainmukainen rangaistus rikoksesta.
Isäntä oli kiistaton herra talossaan. Vasta vuoden 1930 avioliittolaki toteutti naisliikkeen ajaman tasa-arvon ja teki myös naimisissa olevasta naisesta täysivaltaisen henkilön. Suojelutehtävä puolestaan siirtyi ajan mittaan poliisille ja muille julkisen vallan edustajille.
Jaa tämä artikkeli: