Pystypäin. Vaikka pian niiden aika on ohi.

Ei pelkoa

• 10.06.2013 13:45

Lupiini tuoksui makealta maljakossa pöydällä. Avoimista ikkunoista kuului moottoritien tasainen humina. Sisällä oli hämärää, mutta ulkona ei.

Millaista on rakastaa koko sydämen täydeltä, pelotta. Hän ajatteli rakasta perhettään, työtä jonka tekemisestä hän nautti ja ihmisiä elämässään hän ajatteli.

Ei pelko ole säikähtämistä, jonka äkillinen uhka aiheuttaa. Se on näivettävää, kuristavaa ja se vie ilon kaikesta tärkeästä. Se on tunne, että kulman takana odottaa maailmanloppu. Jos ei juoksujalkaa kiirehdi ottamassa putoavia taivaanpalasia kiinni, se tulee ja se on hänen hitauttaan.

Koskaan en ole ollut niin kaukana Jumalasta kuin pelätessäni, nainen mietti. En silloin, kun Jumala on kuljettanut aivan toisiin suuntiin kuin toivoin. En silloin, kun en voinut uskoa koko Jumalaan. Silloin oli kaipaus ja kaipauksen myötä silta. Silloin raja toisen maailman ja sydämen välillä oli ohut.

Aamulla, työmatkalla, nainen katsoi radanvarren koiranputkipeltoja, salaisia sireenisopukoita ja lupiinin sineä.

Olen eksynyt pelkooni, hän ajatteli. En osaa rakastaa pystypäin seisovia lupiineja koska niiden aika on kohta ohi. En pysty pysähtymään lasteni luo, koska on juostava ruokkimaan, nukuttamaan. Rakkaan työni teen kuristava tunne kurkussa.

Jos elämässäni ei olisi näitä ihmisiä, jotka sanoin ja teoin kertovat, että minä selviän, pelkäisin enemmän. Nainen käveli työpaikalleen ja aurinko paistoi kivikadut hehkuvan kuumiksi ja ihmiset nauraviksi. Jos muistaisin millä rakkaudella Paimen etsii jokaista eksynyttä lammastaan, ei minun tarvitsisi pelätä ollenkaan.

Kaisa Kariranta

Neljäs sunnuntai helluntaista