Huvia turisteille. Laivaristeily Valamon saaristossa.
Eksotiikkaa Vanhassa Valamossa
Tänäkin suvena suuri joukko suomalaisia käy Laatokan-risteilyllään Vanhassa Valamossa. Luostarisaaressa on käynyt matkailijoita jo satojen vuosien ajan. Venäjän historiaan ja historialliseen mielikuvatutkimukseen erikoistunut filosofian tohtori Kati Parppei on tehnyt matkakertomuksista kiinnostavan kirjan Laatokan Valamo .
Kirjassa on upea ja runsas valokuva-aineisto. Vanhoja kuvia on löytynyt niin Museoviraston kokoelmista, Kansalliskirjastosta kuin luostarin arkistostakin. Kuvausajankohta ja henkilöiden nimet eivät useinkaan ole tiedossa, mutta kuvat luostarin keittiöstä, ompelimosta, maalauskoulusta, kalanperkauksesta ja ristisaatoista kertovat paljon. Munkit myös poseerasivat matkailijoiden kanssa kuvissa.
Varmaa tietoa ei ole siitä, perustettiinko luostari 1100-luvulla vai vasta 1400-luvun alussa. Sotien melskeissä munkit joutuivat välillä pakenemaan luostarista, niin että sata vuotta vierähti ilman luostaritoimintaa. 1700-luvun alussa luostari heräsi henkiin uusien munkkien muuttaessa saareen ruhtinaan luvalla. 1800-luvun mittaan siitä kehkeytyi yksi läntisen Venäjän merkittävimmistä luostareista, jossa myös itse tsaari Aleksanteri I vieraili Suomen suuriruhtinaskunnan kiertomatkallaan.
Valamo oli kesämatkakohde, jonne pääsi 1850-luvulla helposti höyrylaivalla Pietarista. Vakiovieraiden joukossa oli pyhiinvaeltajia Pietarin seudulta, suomalais-karjalaisia ortodokseja sekä luterilaisia turisteja suomalaisen yhteiskunnan yläkerroksista. Muun muassa Elias Lönnrot , Zacharias Topelius ja Juhani Aho kävivät Valamossa. Lehdissä julkaistiin matkakertomuksia paikasta, joka tarjosi sekä eksotiikkaa että luonnonkauneutta kohtuullisen matkan päässä.
Luostarikilvoittelu ihmetytti kovasti monia luterilaisia kävijöitä. Juhani Aho koki luostarin ahdistavana: ”Mutta kun näkee sadoittain nuoria miehiä pitkätukkaisina ja pitkäpartaisina, uupunein askelin, kalpein poskin ja sammunein silmin, joissa elämän tulen pitäisi palaa, astelevan korkeiden muurien välissä, niin käy sydän kipeäksi ja rintaa painaa. Siinä on jotakin sairaaloista koko tuossa järjestelmässä.”
Sen sijaan iloluontoisempi Robert Runeberg nautti huvimatkasta Valamoon täysin siemauksin 15-henkisen seurueensa kanssa.
Monissakin kertomuksissa mainitaan, että luostarin askeettiset tarjoomukset jättivät vieraiden mahat kurnimaan. Mukana oli omia eväitä – jotkut tilasivat erikseen ilman öljyä ja sipulia valmistettua ruokaa. ”Puu-öljyssä” keitetty ruoka ei maittanut.
Vieraiden majoittamisessa ja ruokkimisessa oli kova työ, mutta varakkaat kävijät lahjoittivat luostarille rahaa ja vähävaraisemmat auttoivat esimerkiksi heinäpellolla.
Vilkas matkailu kuitenkin hankaloitti munkkien kilvoittelua. Rauhaa haettiin muun muassa rakentamalla erakkoloita eli skiittoja kauemmas pääluostarista. Nekin olivat retkikohteita sydänkesän vilkkaimpina aikoina.
Eira Serkkola
Kati Parppei: Laatokan Valamo.
SKS 2013. 267 s. 45 e.
Jaa tämä artikkeli: