Elä elämäsi, lapseni
Kun on lähdön aika, hän menee innolla ja uteliaana.
Minä tiedän jo jotain siitä, mitä saattaa olla vastassa.
Siksi vatsaa vääntää. Pelkokaan ei ole kaukana.
Matkalaukussaan lapsella on paljon hyvää:
viatonta uteliaisuutta, rohkeutta ja elämänhalua.
Se on paljon. Sillä pääsee aika pitkälle.
Miten toivonkaan, että hänen laukkunsa olisi kevyt.
Hänen ei tarvitse pakata mukaan meidän taakkojamme:
vihaa uutta ja erilaista kohtaan, kateutta ja kyräilyä,
velttoutta, nurkkakuntaisuutta ja silkkaa tyhmyyttä.
Pian hän ei kysy minulta enää mitään. ”Minä itse!”
Voin vain toivoa, että yhteisestä ajastamme
olisi hänelle jäänyt jotain, joka auttaa eikä estä.
Kunpa matkalaukusta löytyisi ainakin tunne siitä,
että ”minä” ei ole maailman tärkein sana,
että hän ei ole yksin maailmassa,
että yhdessä tekemisessä on mieltä ja tarkoitusta,
että tavallinen elämä on ihmiselle hyväksi,
että sydämellään näkee tarkasti ja syvälle,
että hän on ainutlaatuinen mahdollisuus,
että hän saa vapaasti etsiä tiensä ja ihmisensä,
että heikkous ei ole huonoutta ja
että toivosta kannattaa aina pitää kiinni.
Uskoa minä en voi hänen laukkuunsa pakata.
Se hänen täytyy löytää ihan itse.
Ehkä se usko on toisenlainen kuin minun.
Ehkä hän puhuu siitä aivan uusin sanoin.
Ehkä hän menettää paljon ja huutaa tyhjään.
Vaikka haluaisin auttaa, en mitenkään pysty.
Jokaisen on etsittävä elämänsä syvin merkitys itse.
Jumalaa ei voi paketoida toiselle valmiiksi.
Hän lähtee innolla ja uteliaana. Tiet eroavat.
Minä, joka jään omaan elämääni, nielen itkua.
Hymyilen kuitenkin rohkaisevasti ja ajattelen:
”Mene lapseni, älä minusta huolehdi.
Minä kuulun jo menneeseen maailmaan.
Älä pelkää koskaan mitään muuta kuin
vapautesi myymistä ja sisimpäsi kovettumista.
Hyvän Jumalan läsnäolon siunaus
saatelkoon sinua tähän päivään ja
elämäsi kaikkiin tuleviin päiviin.”
Marja Kuparinen
Jaa tämä artikkeli: