Emman haudalla. Erkki ja Marjatta Inkinen käyvät 12 vuotta sitten kuolleen koiransa haudalla merkki- ja juhlapäivinä. – Koira on ihmisen suuri ystävä, Erkki Inkinen sanoo.
Eläin lähtee, kaipaus jää
Koiran menettäminen voi olla kriisi. Mutta saako eläintä surra kuten ihmistä?
Kolmikymppisen ystäväni Siljan suru on tuore. Toukokuussa kuollut kultainennoutaja odottaa tuhkausta. Eläinten hautausmaan rauhassa Keskuspuistossa kulkiessamme hän ilmoittaa tiukasti, ettei haluaisi vierailla hautausmaalla joka viikko.
– Meidän koira päätyy mökin tuntumaan. Haluan surra nyt perusteellisesti. En pystyisi käymään näitä tunteita uudestaan ja uudestaan läpi.
Lueskelemme hautakivien tekstejä. Rakas kissani, suloinen koirani, paras ystäväni…
– Välillä mietin, saako koiraa surra näin paljon, Silja jatkaa. Tuntuu murskaavalta kertoa ihmisille surevansa. Kun kerron, ketä suren, monen ilme on täynnä ihmetystä. Ylimielisyyttäkin.
Silja menetti ystävän. Ainutlaatuisen persoonan, aina iloisen Lounan. Kultainennoutaja ehti vain kuuden vuoden ikään.
– Kun hoitaja ilmoitti pieneläinklinikan teho-osastolla, ettei mitään ole enää tehtävissä, en tajunnut sitä. Huusin ja itkin, Silja kertaa.
Liikenteen pauhu ei yllä Sörnäisten Kurvilla sijaitsevan kerrostalon sisäpihan puoleisiin huoneisiin. Psykoterapeutti Anne Peltonen, eläinihmisiä itsekin, ymmärtää ystävääni. Kerron kuinka Siljan olo helpotti, kun hän luki netistä surun fyysisistä oireista. Menetyksen jälkeen lamaannuttavakin voimattomuus on normaalia. Leivän voitelu tuntui koiran kuoleman jälkeisellä viikolla liian suurelta ponnistukselta.
– Suru ei kysy kohdetta. Jokainen meistä suree omalla tavallaan, Peltonen aloittaa. Surutyötä ei voi myöskään nopeuttaa. Pidän itse Martti Lindqvistin ajatuksesta, että suru tekee töitä meissä.
Peltosen vastaanotolla puhutaan melko usein lemmikin menettämisestä. Aihe tulee esiin, kun käsitellään ylipäätään surun tunteita. Joskus eläimen kuolema voi myös laukaista surun, jota ei ole aiemmin pystytty käsittelemään. Eroaako eläimen sureminen ihmisen suremisesta?
– Se voi olla siinä mielessä helpompaa, että lemmikkiin harvoin liittyy negatiivisia muistoja. Isän tai äidin kuollessa taas joutuu käsittelemään ristiriitaisia tunteita.
Anne Peltonen korostaa, että menetyksestä pitää saada puhua. Myös rituaalit helpottavat oloa. Lemmikin hautaaminen voi olla osa surutyötä.
– Eläimen kanssa jaetaan usein iso osa elämää. Monen lapsen elämässä eläimellä on keskeinen rooli, sillä se on ollut perheessä jo ennen hänen syntymäänsä.
Siljalla on ikävä arkea Lounan kanssa.
– Sen kanssa oli mahtavaa kommunikoida. Louna oli kahdesta noutajasta se, joka hoiti keskustelun ihmisten kanssa.
Puhumme pitkään siitä, mitä koiran kanssa eläminen antaa. Tässä ajassa ihmisen pitää käyttää päätään, muistaa, osata, jaksaa. Koira sallii ihmisen olla, mitä on. Sen kanssa voi rymytä metsässä tai vain maata lähekkäin. Koiran kanssa eletään fyysisesti.
– Noutaja haluaa miellyttää omistajaa viimeiseen asti ja tehdä hänen olostaan mukavan. Totta kai siitä tulee hyvä mieli. Minulla on silti ikävä juuri yksittäistä koirapersoonaa, sen tapaa olla koira.
Lemmikeistä on tullut meille yhä rakkaampia. Eläinlääkärinä 25 vuotta työskennellyt nainen toteaa, että ammatissa saa harvoin kiitosta vaikean leikkauksen tai onnistuneen diagnoosin tekemisestä. Sen sijaan eläimen lopettamisen jälkeen asiakkaat kiittelevät. Silloin saatetaan jopa halata.
Häntä hätkähdyttää se, että moni sanoo lemmikistä luopumisen sattuvan enemmän kuin äidin kuolema. Sellainen puhe nostaa väistämättä esiin kysymyksen, niinkö vähän eläimen omistaja välitti äidistään.
Eläimen ja ihmisen rooleista pitäisi myös keskustella. Joissain tapauksissa lemmikki on korvannut toisen ihmisen omistajansa toverina. Eläintä pitää kuitenkin kohdella eläimenä, ei ihmisenä. Jos koira ei saa olla koira, se ei voi hyvin.
Työvuosiensa aikana hän on nähnyt, miten eläin voi olla pelastus etenkin yksinäiselle. Mutta esimerkiksi koiran laji- ja rotutyypilliset tarpeet täytyy huomioida. Pienikin koira tarvitsee paljon liikuntaa, oikean ruokavalion ja muita koirakontakteja.
Puhe ihmisen suhteesta eläimeen on samalla puhetta yhteiskunnasta ja kulttuurista, jossa elämme, kuten ortodoksisen perinteen tunteva teologi Teuvo Laitila Itä-Suomen yliopistosta kuvaa. Kristillisessä traditiossa ihmisen ja eläimen suhdetta on tutkittu yllättävän vähän. Laitila on Suomessa kehittänyt eläinteologiaa, joka on vasta parin vuosikymmenen ikäinen tutkimusala.
Raamattu ei tunne ajatusta eläinten ja ihmisten ystävyydestä, mutta monet pyhimykset ovat kunnioittaneet eläimiä syvästi. Teuvo Laitila pitää ristiriitaisena, ettei eläintä kristillisessä ajattelussa yleensä ole pidetty Jumalan kuvana, vaikka se tavallisesti ymmärretäänkin osaksi Jumalan luomistyötä. ”Sinä”, joka ”minun” on tarkoitus huomioida eettisesti, on kristinuskossa tavallisesti toinen ihminen, ei eläin tai luonto.
Laitila viittaa filosofi Emmanuel Levinasiin kirjoittaessaan: ”Olennaista suhteessa olemisessa on se, että toinen (tai kolmas) ei ole minää varten. – – Täten myös eläimet ovat osa minän elämää, eivät minää (ihmistä) varten. Siksi se, mitä teemme eläimille, kertoo siitä, mitä teemme elämällemme ylipäätään ja miten näemme elämän kaikessa moninaisuudessaan. – – Rakkaus toista, myös eläintä, kohtaan taas kertoo elämän näkemisestä keskinäisten riippuvaisuuksien kokonaisuutena.”
Jätän Siljan juttelemaan koiransa hautaa hoitamaan tulleiden tuttujensa kanssa. Aurinkoinen vanha mies kiinnittää huomioni. Erkki Inkinen kutsuu tapaamaan vaimoaan Marjattaa, joka on istuttamassa punaisia orvokkeja Emman haudalle. Kivessä lukee: ”Rakas Emma 20.3.1983–11.12.1998”. Eikö Emma elänytkin partacollieksi harvinaisen pitkään?
– Kyllä. Se oli hyvässä hoidossa, sanoo Marjatta Inkinen. Lopulta sen leukaan tuli kasvaimia. Mutta viimeiseen asti se oli elämänhaluinen.
Inkisten perheessä on ollut monia koiria. Nyt pariskunta vain käyttää tyttären kultaistanoutajaa päivittäin lenkillä, koska he eivät raaski jättää sitä tämän työpäivän ajaksi yksin.
– Ai kun se on ihana! huokaa Erkki Inkinen.
Inkinen oikein innostuu puhuessaan elämänsä koirista. Hän nostaa kätensä vaimon olkapäälle ja silittää sitä hellästi.
– Kyllä koirat antavat elämälle sisältöä. Niistä tulee perheenjäseniä. 86 vuoden iässä tiedän, kuinka nopeasti 15 vuotta menee.
Muistan Siljan todenneen, että eniten häneen sattuu Lounan kesken jäänyt elämä. Toisaalta, milloin on hetki, jolloin haluaisimme antaa pois jonkun, jota olemme kovasti rakastaneet?
Siljan ja Lounan nimet on muutettu.
Teuvo Laitilan artikkeli ”Eläinteologia – kohti rakastamisen viisautta ihmisen ja eläimen suhteessa” on kirjassa Pyhän kosketus luonnossa (toim. Pauliina Kainulainen, Kirjapaja 2007).
Teksti Milla-Maria Isopoussu
Kuvat Jani Laukkanen
Jaa tämä artikkeli: