Pariisin marraskuu. Pelkkä käveleminen kotikaduilla tuntuu nyt Laura Pörstin mielestä terrorismin vastaiselta teolta. Kuva: Heli Sorjonen
Elämä jatkuu naapurissa tapahtuneen terrori-iskun jälkeen
Toimittaja muutti Helsingistä Pariisiin. Kaksi viikkoa myöhemmin elämästä tuli taistelua pelkoa vastaan.
Perjantai, 13. päivä marraskuuta, kello 22.17. Lopettelemme illallista: alkuruoaksi kurpitsakeittoa, sitten mustekalaa ja vihreää salaattia, lopuksi juustoa ja patonkia.
Kesken hyvän keskustelun kuulen, että puhelin makuuhuoneessa piippaa. Pian saman tekee puolison puhelin.
Veljeni Suomesta kysyy, olemmeko kunnossa. Pariisissa on ammuttu.
Television suora lähetys tulee korttelin päästä kotoamme Pariisin kymmenennessä kaupunginosassa. Kantakuppiloidemme terasseilla on ammuskeltu. Kun avaamme ikkunan, sisään kantautuu sireenien ulvonta.
Menen paniikkiin. Haluan vain pois, kauas täältä, pieneen metsämökkiin, jonka ovet ja ikkunat on tilkitty kiinni. Käteni tärisevät niin, että saan tekstattua vain kaksisanaisia viestejä.
Emme ole kuulleet laukauksia, mikä on ihme, niin lähellä niitä ammuttiin. Naapurissa perhe on nauranut pitkin iltaa antaumuksella. Ehkä heidän naurunsa peitti Kalashnikovien äänet.
Olen samana iltapäivänä käynyt ostoksilla nyt seulaksi ammutun Le Petit Cambodge -ravintolan viereisessä kaupassa. Olisimme hyvin voineet olla juuri tänään lasillisilla sen tai viereisen Le Carillonin terassilla.
Pelko vyöryy voimalla. Koko yön kuuntelemme television lisäksi rappukäytävää. Tuleeko joku? Puuportaista kuuluu silloin tällöin askelia, jotka tuntuvat turvallisilta, mikäli niitä seuraa selkeä oven kolaus. Joku on päässyt kotiin.
Aurinko paistaa täydeltä terältä, kun lauantaina herään. Se on kuin mielenosoitus. Presidentti kehottaa ihmisiä pysymään sisällä, mutta meillä ei ole ruokaa. Kauppaan lähteminen tuntuu terrorismin vastaiselta aktilta.
Tunnelma kadulla on vaisu, mutta liikkeet ovat auki. Joku pesee pyykkiä pesulassa. Ihmisiä istuu terasseilla. Kulmakaupan irakilaismies on töissä kuten aina. Hän hymyilee kuin mitään ei olisi tapahtunut. Turkkilaisen teehuoneen edessä miehet tupakoivat, niin kuin eilen, toissapäivänä ja viikko sitten. Tämä kaikki tuo toivon. Moni näistä kulttuurisesti värikkäiden kulmien ihmisistä on selvinnyt pahemmastakin.
Sunnuntaina laskeudun metroon ensimmäistä kertaa iskujen jälkeen. Kun takanani joku nousee taittoistuimelta ja se kolahtaa, olen pompata omalta tuoliltani. Kyyneleet puskevat silmiin siinä, metromatkalla.
Tajuan, että tämä on juuri se reaktio, jota terroristit teoillaan tavoittelivat. Jatkuva pelko, joka poistaa ihmisestä analyyttisen tason kokonaan. Se on pahempi rangaistus kuin kuolema: kuolema päästää elämästä, mutta pelko pilaa sen.
|
Reitti kotiin. Arki jatkuu, vaikka naapurikorttelin kukkameri muistuttaa Laura Pörstiä joka päivä tapahtuneesta. Näillä terasseilla kuoli 15 ihmistä terroristien luoteihin. Kuva: Heli Sorjonen |
Pariisilaiset jatkavat elämäänsä. On pakko, ja siksi on keksittävä selviämiskeino. Se on tämä: Ihmiset laskevat kukkia iskupaikoille ja kokoontuvat terasseille. He puhuvat rakkaudesta ja elämänilosta. Televisiossa haastatellaan uhrien puolisoita ja vanhempia, jotka julistavat, että terroristit eivät saa heidän vihaansa. Mitä siihen voi sanoa?
Ensimmäistä kertaa ymmärrän häivähdyksen omaisesti Jeesuksen sanat toisen posken kääntämisestä. Minä, turvalliseksi kehutun pienen maan kansalainen, olen vaikuttunut.
Ranskan protestanttisten kirkkojen yhteisön johtaja, pastori Laurent Schlumberger, kehottaa iskujen jälkeen rukoilemaan, kuuntelemaan ja puhumaan – sekä vaalimaan solidaarisuutta ja veljeyttä. Se ei ole täälläkään helppoa.
Lehdet raportoivat, että ranskalaiset muslimit ovat saaneet osakseen vakavaa uhkailua iskujen jälkeen. Halal-kauppoja on sotkettu, niiden seiniin piirrelty muslimien kuolemaa toivovia lauseita, huiviin pukeutuneita naisia solvattu julkisissa kulkuvälineissä.
On suuri houkutus jakaa ihmisiä sureviin ja niihin, joilla ei ole oikeutta suruun.
Arjen palauttaminen on työlästä. Näen unen, jossa kaikki Pariisissa asuvat kirjoittajat ja piirtäjät on määrätty tapettaviksi. Ihan oikeassa elämässä presidentti julistaa, että maa on sodassa. Valtiovalta ei käännä toista poskea. Metrossa on joka päivä pommiuhka. Ensimmäistä kertaa tajuan, mitä saattavat kokea ne, jotka elävät jatkuvan terrorin keskellä. Olen vain kahden viikon jälkeen rättiväsynyt.
Helsinkiläiset ystävät kyselevät, kannattaisiko kuitenkin tulla kotiin, ainakin vähäksi aikaa. Mutta: Juuri nyt minä olen kotona, tässä pienessä kaksiossa Pariisin kymmenennessä kaupunginosassa. Tunnen oloni kotoisaksi täällä. Pitäisikö paeta siksi, että on fanaatikkoja? Heitä on Helsingissäkin.
Ja: jos nyt lähtisimme, pelko jäisi. Se tunkeutuisi uniin. Ei syntyisi sitä, mitä nyt pitää syntyä, tästä hirveydestä huolimatta, tai juuri sen ansiosta.
Minun osani on nyt opetella, mitä tarkoittaa olla suostumatta vihaan.
Laura Pörsti on vapaa toimittaja, joka kirjoittaa säännöllisesti Kirkko ja kaupunki -lehteen.
Jaa tämä artikkeli: