Elämää kaikin aistein

Ranskassa nykyään eläkepäiviään viettävä kipulääkäri Anneli Vainio on uusimmassa kirjassaan avannut lukijalle sananmukaisesti kotinsa ovet.

• 12.11.2009 11:38

Vainio kirjoittaa hyvin ja eloisasti – varsinkin silloin, kun hän kuvaa rakastumistaan tai pitkään jatkuvaa puurtamista, jolla vanhoista taloista rakennetaan koteja. Kun ihminen sellaiseen ryhtyy, hänellä täytyy olla taju siitä, miten paljon merkitsee talon historia, ympäristö ja mahdollisuus luoda oman näköisensä asunto. Ja tietysti täytyy olla kumppani, jolle rakentaminen on kutsumus. Robertilla tuntuu olevan.

”Ota sinä talo, minä otan puutarhan”, Vainio yllytti miestään, kun piti päättää, ryhdytäänkö rakentamaan miltei romahtanutta pientä linnaa uusiksi. Matkaan tulee heti alkuun mutkia – muun muassa suuri tulva – ennen kuin työ edistyy. Siitä tulvan jälkiraivauksesta ja erityisesti puutarhan rakentamisesta olisin lukenut paljon enemmän. Vainio kyllä kertoo, että hänellä on muurein ympäröity kasvitarha, mutta mitä siellä kasvaa? Mitä kokemuksia viljelystä on ollut? Lukijan multasormia alkaa kihelmöidä.

Vainio kirjoittaa viisaita myös puutarhanhoidon ja kävelemisen syvemmästä ideasta. ”Ajattelen jaloillani. Mieli tuntuu lepäävän, mutta samalla askelten tunnista toiseen toistuva rytmi säestää jotain, joka on vasta syntymässä.” Juuri näin se on kasvimaallakin: kädet työskentelevät ja päässä syntyy uutta.

Kirjassa herkutellaan melkoisesti ja viini tuoksuu moneen otteeseen. Ranskalainen suhtautuminen ruokaan on viehättävää ja antaumuksellista.

Kotini on linnani muistuttaa itse asiassa aika tavalla Maija Asunnan kirjaa Punapukuisen naisen talo. Ehkä vain remontti- ja puutarhaihmiset ymmärtävät täysin, miksi on niin mieluista lukea kuvauksia toisen löydöistä, ratkaisuista ja tehdystä työstä.

Taidan jäädä odottamaan tälle kirjalle jatkoa. Ja jos toivoa sopii, en panisi pahakseni muutamia reseptejä Robertin keittiöstä.

Anneli Vainio: Kotini on linnani. Elämää Etelä-Ranskassa. Kirjapaja 2009. 216 s., 28,90.