Elämää varten
Mikael Westerberg, Elina Hamppula ja Janina Nikkanen tauolla.

Mikael Westerberg, Elina Hamppula ja Janina Nikkanen tauolla.

Elämää varten

Rippikoulu on myös ihmissuhdekoulu.

Eteisen lattialla on sikin sokin kolmisenkymmentä paria tennareita ja lenkkareita. Tikkurilan seurakunnan Holma 2 -riparin 25 leiriläistä isosineen ovat kokoontuneet aamuhartauteen. Laatikossa luokkahuoneen pöydällä on kasa puhelimia, jotka ovat levänneet siinä yön.

Tämä porukka ei ole ehtinyt vielä kesälomalle: koulun kevätjuhlaa on vietetty lauantaina, sunnuntaina alkoi leiri Holman kurssikeskuksessa Klaukkalassa. Keskiviikkona 4.6. puolet urakasta on takana.

Päivät riparilla ovat täysiä. Herätys on kahdeksalta. Joka päivä ohjelmassa on oppitunteja, leiriläisten toteuttama jumalanpalvelus, isosten vetämä raamis eli raamattutunti, skaba ja iltaohjelmaa. Ja aamupalaa, lounasta, päiväkahvia, päivällistä. Kello 22 on iltahartaus ja sen jälkeen pitäisi laskeutua hiljaisuus.

Aamun ensimmäisellä oppitunnilla rippikoulupappi Veikko Karhumaa piirtää taululle laskutoimituksen: 1+1+1. Oikea vastaus ei ole 3 vaan 1, ja leiriläiset tietävät kyllä miksi. Kolminaisuusoppi on tuttu juttu, mutta ei sitä ihan kyselemättä niellä.

– Jeesus kysyi ristillä, että miksi hylkäsit minut. Miten Jumala olisi voinut hylätä itsensä? ihmettelee yksi leiriläisistä.

– Tuohon en osaa vastata. Mutta minulle on tärkeä ajatus, että kaikilla kolminaisuuden persoonilla on omat tehtävänsä: Isä luo, Poika pelastaa ja Pyhä Henki pyhittää, Karhumaa sanoo.

– Jeesus sanoi ristillä, että Jumalani – ei Isä. Se ei välttämättä viittaa siihen, että Jeesus olisi Jumalan Poika, kyselijä jatkaa.

– Jeesus puhuu välillä Jumalasta, välillä Isästä, Karhumaa tarkentaa.

– Onko tämä ihmisen logiikkaa vai tuleeko tämä jostakin? kuuluu seuraava kysymys.

Karhumaa ei häkelly.

– Kun ihminen yrittää sanoittaa, millainen Jumala on, hän käyttää omaa kieltään. Eli siinä mielessä on ihmisen luoma ajatus, että Jumala on kolmiyhteinen, hän myöntää.

Karhumaa on ollut opettajana noin 15 riparilla, ensin kesäteologina, sitten pappina. Hän on huomannut, että kun nuoret ryhtyvät pohtimaan, he osuvat uskon ydinkysymyksiin. He kysyvät, kuinka Jumalan olemassaolon voi todistaa. Tai miksi maailmassa on pahaa, jos Jumala on hyvä.

– Vastaan, että Jumala on mukana kärsimyksessä ja kärsi itse ristillä ja että aikojen lopulla hän voittaa pahan lopullisesti, Karhumaa kertoo.

Uskoa ei voi markkinoida

Oppitunnin päähenkilö on Pyhä Henki. Näkymättömästä pitäisi tehdä näkyvää: alttaritaulu. Karhumaa jakaa ryhmille lappusia, joissa on jokin raamatunkohta. Tehtävänä on kuvittaa se. Yksi ryhmä piirtää erilaisia hedelmiä, yksi kyyhkysen lahjapaketin kanssa. Yhdelle paperille alkaa hahmottua Pyhän Laurin kirkko ja vauva, toiselle temppelin pylväikkö ja nuotio.

– Ihan järkeenkäyvää, arvioi päivän teologista antia 15-vuotias Mikael Westerberg.

Hänen mielestään riparilla ei ole tullut kovinkaan paljon uutta asiaa, mutta se, mitä Jumalasta ja Jeesuksesta on puhuttu, on ollut mielenkiintoista.

– Oma ajatteluni on muuttunut. Esimerkiksi mielikuvani siitä, millainen Jumala on, vaihtuu koko ajan.

Tikkurilan seurakunnan nuorisotyönohjaaja Mika Ijäs on havainnut muutamina viime vuosina, että kirkon jäsenyys on nuorille valinta, jota pohditaan. Seurakunnan työntekijät kohtaavat keskusteluissa monenlaisia kirkkoon kohdistuvia ennakkoluuloja ja käsityksiä.

– Kirkon historia tulee aina vastaan. Kirkon opetus rakkaudesta ja todellisuus eivät aina ole vastanneet toisiaan. Siinä valossa ei voi esittää omaavansa viimeistä totuutta.

– Eikä usko ylipäänsä voi olla tuote, jota markkinoidaan. Ennemminkin se on ihmisen eri ikävaiheissa läsnäoleva juttu, johon omaa elämää jotenkin suhteutetaan. Asioihin tahtoo tulla erilaisia näkökulmia elämän varrella, sanoo Ijäs.

Elämän esteradoissa

Jumalanpalvelusta vietetään leirillä joka päivä. Sen toteuttavat leiriläiset pienryhmissä. Saarna ja esirukous kirjoitetaan itse. Rippikoulun pakollisiin ulkoläksyihin kuuluvat Apostolinen uskontunnustus, Isä meidän ja Herran siunaus osataan jo sujuvasti, ja niille on jumalanpalveluksessa käyttöä.

Mika Ijäs opastaa vuorossa olevaa ryhmää miettimään hiljentymistä ja rukousta: Mikä sitä häiritsee? Entä mikä auttaa? Ja sitten kirjoitetaan pohdinnoista lyhyt saarna.

Tunnissa jumalanpalvelus on suunniteltu ja harjoiteltu, tuolit järjestetty riveihin ja ikkunan eteen rakennettu alttari.

– Siunaa vaikeuksissa ja elämän esteradoissa. Vahvista meitä ja tuo tuleviin päiviimme valoa, lukee Mikael Westerberg esirukousta, jonka hän on kirjoittanut yhdessä Veera Lohen kanssa.

Tämänvuotiset rippikoululaiset ovat syntyneet vuonna 1999. Ijäs on huomannut, että nuorten elämää varjostavat monenlaiset uhkakuvat. Jo 15-vuotiaat saattavat pelätä köyhyyttä ja syrjäytymistä.

– Kun puhutaan vaativasta ja kovasta elämästä ja kilpailusta, kirkon sanoman merkitys korostuu. Haluaisin antaa nuorille sellaisen näkökulman, että tässä voi käydä vielä hyvin. Elämä itsessään ja Jumalan lahjat ovat hyviä. Nuoret voisivat jättää asioita Jumalalle ja keskittyä murehtimisen sijasta oleelliseen. Elämästä voi myös nauttia, Ijäs sanoo.

– Jospa nuorille jäisi rippikoulusta mieleen, että Jumala on rakastava hahmo, kiteyttää Karhumaa.

14–15-vuotias on aika hankalassa iässä, itselleenkin. Hän hakee ja haastaa.

– Voisihan tämän tehdä helpomminkin. Mutta juuri tuossa iässä rippikoululle on tilausta. Nuoret ovat hyvin herkässä kohdassa, jossa he rakentavat identiteettiään ja pyörittelevät myös uskon kysymyksiä, Ijäs kertoo.

– Heittäytyminen nuorten maailmaan kannattaa. Silloin syntyy kontakteja ja huumoria. Leirin vetäminen on intensiivisyydessään sekä työlästä että hauskaa – niin kuin kai ihmissuhdetyö aina, Karhumaa miettii.

Parasta ovat kaverit

Rippikoulu on siirtymäriitti, mutta enää se ei ole samanlainen portti aikuisuuteen kuin joskus aiemmin. Ijäs kertoo isoisästään, joka ripille päästyään sai puvun ja joutui osallistumaan maatilan töihin samalla lailla kuin aikuisetkin. Ja sai alkaa juoda kahvia. Sitä seuraava sukupolvi pääsi ehkä tansseihin. Muutama vuosikymmen sitten korvakorut saattoivat olla aikuisuuden merkki.

14-vuotias Sophia Piccini tuli rippikouluun, jotta voisi olla virallisesti kummi ja koska haluaa aikuisena kirkossa naimisiin. Muuten hän ei odota ripillepääsyn muuttavan mitään.

Suomessa rippikoulu on vakiintunut osaksi nuorisokulttuuria. Muihin Pohjoismaihin verrattuna meillä poikkeuksellisen suuri osuus ikäluokasta käy rippikoulun: viime vuonna lähes 85 prosenttia 15-vuotiaista. Esimerkiksi Ruotsissa sen käy alle kolmannes ikäluokasta.

Pääkaupunkiseudulla rippikoulun käyvien osuus ikäluokasta on muuta Suomea pienempi. Vantaalla se oli viime vuonna 74,7 prosenttia. Tikkurilan seurakunnassa rippikoululaisia on tänä vuonna noin 470. Lisäksi parikymmentä nuorta osallistuu jonkun järjestön rippikouluun.

Mikael Westerberg kertoo lähteneensä rippikouluun, koska se on tapana. Isoveljet ja kaveritkin ovat käyneet sen. Myös Sophia Piccinin kavereista suurin osa valitsi riparin. Kumpikin on saanut riparilta uusia kavereita – se onkin parasta. Vapaa-aikaa leirillä on sen verran, että kavereiden kanssa ehtii jutella. Myös pingis ja biljardi ovat suosiossa.

– Täällä on ollut aika mukavaa: vapaata ja yhteisöllistä, ­Sophia arvioi.

– Ihan kivaa. Olen kokenut kaikkea uutta. Iltahartauksissa on tosi rauhallista. Voi ajatella kaikkea ja rentoutua, sanoo Mikael.

Pidä hauskaa!

Rippikoulu ei ole pelkkä kesäinen leiriviikko. Holma 2:n nuoret aloittivat urakkansa tammikuussa. He ovat käyneet tutustumassa jumalanpalveluksiin ja osallistuneet Ripariralliin, jossa on esitelty seurakuntien toimintaa diakoniasta lähetystyöhön. Talven ja kevään kuluessa ryhmällä on ollut lisäksi kuusi kokoontumista. Karhumaa ja Ijäs ovat tavanneet myös rippilastensa vanhemmat.

Rippikoulu on kirkon kasteopetusta – yhtä lailla niille, jotka on kastettu lapsena, kuin niille, jotka kastetaan ennen konfirmaatiota. Karhumaan mukaan lähes jokaisella leirillä on joku, joka haluaa kasteen. Niin tälläkin.

Kirkon rippikoulusuunnitelma linjaa opetuksen tarkoitukseksi ”syventää ja vahvistaa uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan”.

– Katekismuksen pohjalta mennään. Käydään läpi uskontunnustuksen sisältö ja kymmenen käskyä, Karhumaa kertoo.

Ohessa opitaan paljon muutakin.

– Rippikoulusuunnitelma kertoo vain murto-osan siitä, mitä riparilla opitaan. Kun lymytään viikko leirikeskuksessa, se on myös ihmissuhdekoulu. Keskusteluissa, yhdessä ollessa ja tehdessä tulee eläväksi se, mitä yritetään opillisesti käsitellä, Ijäs huomauttaa.

Opittavaa voisi olla näissä nuorten itsensä laatimissa säännöissäkin: Kunnioita muita. Pidä hauskaa. Syö hyvin. Nuku hyvin. Ole rehellinen. Ole oma itsesi. Kuuntele muita. Toimi ohjeiden mukaan. Älä arvostele muita. Älä metelöi yöllä.

Jokaiselle on paikkansa

Lauantaiaamuna 14.6. kello 9.30 Pyhän Laurin kirkko on täyttynyt perheenjäsenistä, kummeista ja sukulaisista. Alboihin pukeutuneet totiset konfirmoitavat kävelevät kirkkoon kulkueena, risti edellä. Kamerat räpsyvät.

Valkoinen alba on oikeastaan sama vaate kuin kastemekko. Se kuvaa Kristuksen hyvyyttä ja puhtautta ja muistuttaa kasteen armosta. Konfirmaatio tarkoittaa vahvistamista. Siinä nuori tunnustautuu kristilliseen uskoon, johon hänet on kastettu. Konfirmaation jälkeen nuori saa käydä itsenäisesti ehtoollisella. Ensimmäisen kerran se tapahtuu heti konfirmaatiomessussa.

– Konfirmaatio on yksi askel kohti aikuisuutta. Te olette rakastaneet nämä nuoret tähän käännekohtaan, Mika Ijäs sanoo nuorten läheisille.

Veikko Karhumaa saarnaa tilkkutäkistä: seurakunnasta, jossa kaikki jäsenet ovat yhtä tärkeitä ja voivat palvella omilla lahjoillaan. Hän kiittelee rippikoululaisia hyvästä ryhmähengestä.

H-hetki koittaa, kun nuoret kutsutaan alttarille. Kun uskontunnustus on lausuttu, seuraa kysymys.

– Teidät on kastettu tähän uskoon ja olette saaneet sen mukaista opetusta. Tahdotteko Jumalan armon avulla osoittaa tämän uskon elämässänne?

– Tahdon, kuuluu vastaus.

Saman vastauksen ovat aikoinaan kastetilaisuudessa antaneet vanhemmat ja kummit, kun heiltä on kysytty, tahtovatko he huolehtia siitä, että lapsi saa kristillisen kasvatuksen. Tänään kummit kutsutaan alttarille siunaamaan kummilapsiaan.

Kun kaikki konfirmoidut vuorollaan ovat saaneet siunauksen, he kääntyvät seurakuntaan päin. Taas räpsyvät kamerat ja moni kuivailee kyyneleitä. Päivänsankarit laulavat Tilkkutäkin, jonka he ovat äänestäneet konfirmaatiolaulukseen.

Messun jälkeen albat on riisuttu ja juhlavasti pukeutunut joukko opettajineen ja isosineen seisoo ringissä kirkon nurkalla. Jokainen saa todistuksen. Sitten, lopultakin, on halausten ja ruusujen vuoro.

Jaa tämä artikkeli: