Kaveria autetaan. Tuula Zayat (keskellä) kutoo kirkkailla väreillä piristystä keittiön lattialle. Kirsti Eskelinen (vas.) ja Maire Saarela tarkastavat kuteitten tasalaatuisuutta.
Elämäni raidat
Paha juttu, että elämässä on niin vähän aikaa ja niin monta kutomatonta mattoa.
Teksti ja kuva Eija Keskinen
Alppilan kirkon alakerrasta kuuluu pauketta ja kolinaa. Välillä vakavaa puhetta, sitten naurua, ja sitten taas pamahduksia. Kangaspuukerhon parikymmenpäisestä jäsenistöstä on paikalla kolme. Tutkitaan kummasti kiertävää loimilankaa, katsellaan lahjoituksena saatujen kuteiden laatua ja puhutaan uusista kudontamalleista.
Alppilan kirkon kangaspuukerholla on pitkät perinteet: se perustettiin jo vuonna 1975 kappalainen Maija-Leena Virtasen johdolla. Kerhossa on edelleen mukana alusta saakka kutomassa olleita. Kangaspuukerho on nykyään osa Kallion seurakunnan Elämän keskus -projektia, ja sen tämänhetkisenä koordinoijana toimii pastori Päivi Hakkari-Ohmero .
– Kerho elää uutta kukoistuskauttaan, sillä uusia kutojia on paljon. On ilahduttavaa, että käsillä tekemisen tietotaito siirtyy seuraavalle sukupolvelle.
Kangaspuukerholla ei ole ohjaajaa, joten pisimpään työskennelleet kutojat ovat neuvonantajina kullanarvoisia. Vasta-alkajat turvautuvat mielellään konkareiden apuun, kun kyseessä on uuden loimen laitto, hutera kiristysratas tai vaikka langan menekin laskeminen.
Alusta saakka toiminnassa mukana ollut Kirsti Eskelinen kertoo, miten omat pienet lapset eivät olisi halunneet päästää äitiä kerhoon.
– Nykyään sekä lapset että heidän perheensä iloitsevat kutomistani matoista. Kaikki kotini matot ovat itsekudottuja rättimattoja, ja varamatotkin olen tehnyt valmiiksi.
Käsillä tekemisen malli siirtyi Kirsti Eskeliselle luontevasti lapsuudenkodista.
– Kotona tehtiin kaikki itse: kasvatettiin ja karstattiin pellavat, tuotettiin villalangat alusta alkaen pitämällä omia lampaita. Äiti teroitti meidän tyttärien mieliin, että se ei pääse naimisiin, joka ei osaa kehrätä!
Kutomisessa on Eskelisen mielestä ehdottomasti parasta oman valmiin jäljen näkeminen.
– Vaivannäkö kannattaa, sillä kuten viisauskin sanoo: ei kukaan kysy, kuinka kauan siinä meni, vaan kuka sen teki.
Kutomisessakin on trendinsä. Takavuosien suosikki, poppana, elää uutta kukoistuskauttaan erilaisten kudekokeilujen muodossa. Arjen bling-blingiä löytyy esimerkiksi kiiltävällä videonauhakuteella valmistetun kassin kyljistä tai mohairista kudotuista shaaleista.
Maire Saarela on kutonut kaikkea.
– Kuviot ja eri sidostyypeillä aikaansaadut raidat viehättävät minua eniten, ja siksi sekä poppanan että shaalin kutominen on minulle mieluisinta. Viimeksi olen kutonut lilasävyisen shaalin lahjaksi.
Myös Anne-Mari Liljaniemi kutoo mielellään shaalia.
– Shaalin valmistaminen on hienosäätöisempää eikä vaadi voimankäyttöä samaan tapaan kuin esimerkiksi leveän maton kutominen.
Mattoja kudotaan aina, kapeita ja leveitä, lyhyitä ja pitkiä. Parhaillaan kelta- ja vihreäsävyistä raitamattoa valmistava Tuula Zayat kutoo vuosien jälkeen elämänsä toista mattoa.
– Kudoin ensimmäisen mattoni 13-vuotiaana kansalaiskoulussa. En muistanutkaan, miten rentouttavaa tämä on. Matonkudonta on arjen taidetta, jossa ei vääränväristä raitaa olekaan. Ja kudevärit ovat parasta väriterapiaa!
Alppilan kirkolla järjestetään sunnuntaina 1.12. klo 11–15 koko perheelle suunnattu Adventtihulinat-tapahtuma, johon Alppilan kirkon kangaspuukerhokin osallistuu.
Jaa tämä artikkeli: