Vuonna 1937 Polvijärvellä. Huutolaispoika Aatu Karjalainen istuu pöydän päässä ja syö piirasta, kun Elli Mutanen kaulaa liinavaatteita. Kuvan huutolaispojalla vaikuttaa olevan aivan lokoisat oltavat, toisin kuin useimmissa tarinoissa, jotka Jouko Halmeskoski on tallentanut kirjaansa Orjamarkkinat. Kuva: Vahter Tyyni/Museovirasto
Elätin elämä
Vielä sata vuotta sitten suomalaisia lapsia myytiin kuin orjia. Lapsen sai haltuunsa se, joka vaati hänestä vähiten rahaa.
Taavi-poika oli kuuden vanha, kun hän joutui huutolaislapseksi. Kunta kauppasi hänet isoon maalaistaloon, jossa poika määrättiin pienen tyttövauvan hoitajaksi. Nälkä kurni vatsaa; Taavi sai syödäkseen vain ruuantähteitä. Myöhemminkin hänellä teetettiin kovasti töitä, sillä talonväki oli päättänyt ottaa hänestä kaiken hyödyn irti.
Eräänä yönä huonoon kohteluun ja kuritukseen kyllästynyt poika karkasi paljasjaloin talvipakkaseen, vaikka talonväki oli vienyt piiloon hänen talvitamineensa arvaten pojan pakoaikeet.
Taavilla oli äiti, mutta tämän luo ei ollut paluuta. Köyhä äiti joutui elättämään itsensä piikana eikä hän voinut pitää lasta luonaan. Hänen oli ollut pakko luovuttaa poika kunnan elätiksi, kun elettiin 1920-luvun alkupuolta Satakunnassa. Tuohon aikaan se tarkoitti sitä, että kunta kauppasi lapsen taloon, jonka isäntäväki lupasi huolehtia lapsesta. Isäntäperhe teki kunnan kanssa vuoden pituisen hoitosopimuksen. Huokein hoitotarjous voitti huutokilvan aina.
Jouko Halmekoski kirjoittaa kirjassaan Orjamarkkinat – Huutolaislasten kohtaloita Suomessa (Ajatus kirjat, 2011) ajanjaksosta, jonka aikana lapset olivat kauppatavaraa. Hän kiinnostui aiheesta kuultuaan radion aamuhartaudessa riipaisevan tarinan huutolaispojan lapsuudenkokemuksista. Halmekoski laittoi lehtiin ilmoituksia ja pyysi huutolaisina olleita tai näiden jälkeläisiä kertomaan, millaista oli kasvaa Suomessa orjan asemassa. Hän sai runsaasti vastauksia ja kokosi haastattelujen pohjalta kirjan.
Halmekoski on kirjannut Taavin tarinan ohella 24 kuvausta eri puolilta Suomea. Orpo tai muista syistä vanhempiensa huolenpidon menettänyt lapsi saattoi päästä hyvien ihmisten hoiviin, mutta useimmiten huutolaislapsen kohtelu oli julmaa. Nälkä oli vieraana ja kuritus kovaa. Koulunkäynnistä saattoi vain haaveilla.
Huutolaiskauppa kiellettiin vuonna 1922, mutta lasten kauppaaminen jatkui maaseudulla pitkään kielloista huolimatta. Erään kunnan alueella lapsia myytiin huutokaupalla vielä vuonna 1935.
Taavi-pojan pakomatka päättyi naapuritaloon, jonka asukkaat olivat muuttaneet takaisin Suomeen oltuaan jonkin aikaa Amerikan siirtolaisina. Taavi pääsi tällä kertaa avarakatseisten ja ymmärtäväisten ihmisten hoiviin. Hän sai luvan käydä kiertokoulua, ja oppi lukemaan ja laskemaan.
Monet tutkimukset osoittavat, että huono-osaisuus tapaa siirtyä sukupolvelta toiselle. Varsinkin lapsi, joka on jäänyt vaille vanhempiensa huolenpitoa, on vaarassa syrjäytyä ja joutuu kokemaan samaa osattomuutta kuin vanhempansa.
Huutolaislapsia pidettiin oman aikansa hylkiöinä, joilla ei juuri ihmisarvoa ollut. Vaikka jokaisen ihmisen arvo on sittemmin tunnustettu, käydään vielä nykyäänkin internetin keskustelupalstoilla väittelyä siitä, kannattaako rupusakkiin tuhlata rahaa. Kylmäkiskoisimpien väitteiden mukaan lasta on turha yrittää auttaa, jos vanhemmat ovat tavalla tai toisella epäonnistuneet elämässään.
Helsingin kaupungin perhehoitopäällikkö Ritva Mantila näkee kollegoineen asian päinvastoin.
– Sosiaalitoimen tehtävänä on katkaista syrjäytymisen tai huono-osaisuuden kierre. Juuri sen eteen teemme työtä, että lapsi tai nuori pääsisi ponnistamaan eteenpäin, vaikka lapsuuden alkutaival olisi ollut kuinka epäonninen.
Nykyisin voimassaolevan Lastensuojelulain tarkoituksena on turvata lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun. Lastensuojelulaki liittyy hengeltään YK:n lapsen oikeuksia koskevaan yleissopimukseen, jonka Suomi ratifioi vuonna 1991.
Jos lapsi ei voi kotonaan saada Lastensuojelulain tarkoittamaa huolenpitoa, ei edes tukitoimien jälkeen, ottaa kunta huolehtiakseen hänestä. Se tarkoittaa lapsen kasvatuksen ja muun ympärivuorokautisen huolenpidon järjestämistä hänen kotinsa ulkopuolella eli sijaisperheessä tai lastenkodissa.
Pääkaupunkiseudulla on jatkuva tarve tuki- ja sijaisperheistä eri-ikäisille lapsille ja nuorille. Pidempiaikaista sijaiskotia tarvitsee pääkaupunkiseudulla tälläkin hetkellä noin sata lasta tai nuorta. Näistä lapsista yli puolet on kotoisin Helsingistä.
Pitkäaikaiseen perhehoitoon on sijoitettuna 714 helsinkiläislasta tai nuorta. Sijaisperheitä on 448, niistä noin puolet asuu Uudellamaalla ja loput Jyväskylän eteläpuolella. Viime vuoden aikana Helsinki sijoitti pitkäaikaiseen perhehoitoon liki sata lasta.
Helsinki pyrkii löytämään sijaisperheitä mahdollisimman läheltä pääkaupunkiseutua, jotta lapset ja nuoret voisivat pitää yhteyttä biologisiin vanhempiinsa ja muuhun sukuun.
– Matkojen tulee olla kohtuulliset myös siksi, että sosiaalityöntekijämme käyvät tapaamassa perheitä, joihin helsinkiläislapsia on sijoitettu, kertoo Ritva Mantila.
Helsingin uuden Lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelman yhtenä tavoitteena on, että kaikki alle 12-vuotiaat huostaan otetut lapset voitaisiin sijoittaa ensisijaisesti perhehoitoon.
Tuoreen linjauksen taustalla vaikuttaa lakimuutos, joka astuu voimaan vuoden 2012 alussa. Tällöin perhehoidosta tulee laitoshoitoon nähden ensisijainen sijaishuollon muoto. ”Lapsen sijaishuolto voidaan järjestää laitoshoitona vain, jos sitä ei voida järjestää lapsen edun mukaisesti riittävien tukitoimien avulla muualla”, sanoo lakiteksti.
Perhehoitopäällikkö Mantila pitää lakiuudistusta perusteltuna.
– Laitoshoidossa lapsen hoitajat vaihtuvat työvuorolistan mukaan, vaikka lapsella onkin omahoitaja. Haluamme järjestää lapselle kodin, jossa tämä pääsee kiinnittymään turvalliseen aikuiseen. Tämä olisi lapsen kannalta eri tavalla eheyttävää kuin laitoshoito.
Perhehoidosta koituu kunnalle vähemmän kuluja kuin laitoshoidosta. Laitospaikka maksaa Helsingin kaupungille yli 200 euroa vuorokaudessa, kun perhehoitajille eli sijaisvanhemmille maksettavan hoitopalkkion ja kulukorvauksien yhteiskustannus kuukaudessa vaihtelee 921–1815 euron välillä.
Ritva Mantila myöntää, että Helsinki suosii perhehoitoa siksikin, että se tulee edullisemmaksi kuin laitoshoito.
– Mutta lapsen edun näkökulma on ykkösenä. Sosiaalityöntekijämme arvioivat tapaus kerrallaan, kuka lapsista soveltuu perheeseen ja kuka saisi parhaiten apua laitoshoidossa. Moni sijaisvanhemmiksi ryhtyvistä haluaisi hoiviinsa ennen muuta pienen lapsen, kun taas koulu- tai nuorisoikäisille lapsille on vaikea löytää sijaiskoteja. Kuitenkin iso lapsi osaa nimetä ja ymmärtää niitä syitä, joiden vuoksi hän ei voi asua omien vanhempiensa luona.
Nettipalstoilla näkee tuolloin tällöin suukopua siitä, kuinka sijaisvanhemmiksi ryhtyvät tekevät lapsilla bisnestä. Aivan kuin puheet kumpuaisivat kaukaa huutolaislasten ajoilta, sillä menetelmä on sama. Yksityinen huolehtii heitteille jääneestä lapsesta, ja kunta maksaa kulukorvauksia.
Ritva Mantilan mielestä moinen puhe on ikävää.
– Huostaan otettujen lasten taustalla on aina vakavia ongelmia. Sijaisvanhempana olo vaatii joustavuutta, hyviä yhteistyötaitoja, halua tutustua lapseen ja aitoa välittämistä. Palkkio ja kulukorvaukset ovat varsin kohtuullisia siihen nähden, kuinka vaativaa kasvatustyötä sijaisvanhemmat tekevät.
Entä kuinka kävi Taavi-pojan? Jouko Halmekoski kertoo kirjassaan, että poika sai asua samassa hyvässä talossa isoksi asti. Rippikoulun käytyään hän lähti toiselle paikkakunnalle rengiksi, palveli sodassa ja löysi puolison jatkosodan aikana. Pariskunta asettui asumaan Hämeenlinnan lähelle. Taavi oli kätevä käsistään ja opetteli korjaamaan koneita ja laitteita. Puolisonsa kanssa hän koulutti jälkikasvunsa, sillä hän halusi lapsilleen hyvät elämän eväät. Halmekoski kertoo kirjassaan, että vaikka Taaville kävi hyvin, ei huutolaispoika ikinä unohtanut niitä nöyryytyksiä, joita joutui varhaislapsuudessaan kokemaan.
Lisätietoja: http://www.hel.fi/hki/sosv/fi/sijaishuolto/perhehoito ja Helsingin perhehoidon neuvontanumero (09)31046979, sähköpostiosoite: lasten.perhehoito@hel.fi.
Sandra asuu lastenkodissa
10-vuotias Sandra (nimi muutettu) istuu reippaasti pöydän ääreen haastateltavaksi. Leikit jäivät kesken, ja kaverit pimpottelevat malttamattomina ovikelloa.
Suomessa lähes 17 000 lasta tai nuorta asuu kodin ulkopuolelle sijoitettuna. Sandra on yksi heistä. Hän muutti tänne Keravalla toimivaan Paasikiven nuorisokylään nelisen vuotta sitten isomman sisaruksensa kanssa.
– Tulin tänne, koska äiti joutui sairaalaan eikä pystynyt pitämään meistä huolta. Käyn kyllä joka viikko äidin luona, hän kertoo.
Sandran mielestä hänen elämänsä ei poikkea muiden ikäistensä elämästä: hän käy tavallista keravalaista koulua, pärjää siellä hyvin ja saa harrastaa, mitä haluaa.
– Minulla on koulussa muutama hyvä ystävä, jotka asuvat omissa kodeissaan. Käyn heidän luonaan leikkimässä ja he käyvät välillä täällä. Käyn myös jumpassa, Sandra kertoo.
Hänellä on nuorisokylässä oma huone ja tavallisen tytön unelmat: haaveammatti on lentoemäntä.
Paasikiven nuorisokylän johtajan Anne Arkon mukaan Sandra on melko tyypillinen lastenkodin asukas: taustalla on usein vuosia koettua turvattomuutta, arkirutiinien puutetta ja omin päin selviämistä. Sijoitusaika on useita vuosia, ja taustalla on vanhempien mielenterveysongelmia.
– Lapset voivat entistä huonommin. Nyt sijoitetaan yhä enemmän murrosikäisiä eli yli 12-vuotiaita, jotka eivät luota aikuisiin, karkailevat eivätkä käy koulua. Mitkään rajoitukset eivät pure, ja toisaalta lapset kokevat suurta turvattomuutta. Lapset tulevat tänne siksi, että heillä on paha olla.
Arkon mukaan vanhemmilla on mielenterveys- ja päihdeongelmista johtuvaa jaksamattomuutta. Pulassa ovat etenkin yli 10-vuotiaiden lasten yksinhuoltajaäidit, joilta ovat loppuneet voimat ja keinot.
Arkko uskoo, että osansa on myös tällä ajalla: lapset näkevät väkivaltaa, seksiä ja muita sellaisia asioita, jotka ovat heille ylivoimaisia käsitellä.
– Sellainen lapsi, jolla suojamekanismit eivät toimi, ei pysty myöskään vetämään rajaa omaan koskemattomuuteensa ja on hyvin heikoilla.
Perhehoito olisi sekä edullisin että lapselle paras tapa sijaisasumiseen. Parhaassa tapauksessa lapsen oma perhe voisi saattaa hänet sijaisperheeseen yhteistyössä lastensuojelun kanssa. Näin käy kuitenkin yhä harvemmin. Kunnat säästävät ennaltaehkäisevässä työssä, ja perheiden ongelmiin puututaan vasta, kun ne ovat todella pahoja ja tarvitaan kiireellistä sijoitusta.
Lapsiperheiden tuki mureni viime laman aikana, kun niiltä karsittiin oikeus kunnan kotiapuun. Myös vanhemmuutta tukevia luonnollisia verkostoja on nykyisin vähän, joten perheiden ongelmat pitäisi havaita varhemmin neuvolassa, päiväkodissa ja koulussa. Toisaalta lasten psykiatrisia palveluja on tarjolla liian vähän.
Laitoshoitoa tarvitaan, koska sijaisperheitä ei ole riittävästi. Yhden lapsen asuinvuosi Paasikiven nuorisokylässä maksaa kymmeniä tuhansia euroja, mikä on 2–3 kertaa perhehoitoa enemmän. Helsinki on keravalaisyksikön suurin asiakas.
Arkon mukaan hyvää tässä ajassa ja nykylaeissa on se, että perheiden kanssa tehdään tiivistä yhteistyötä.
– Parhaimmillaan perhe voi tukea lastensuojelua, jos vanhemmat vain luottavat yhteistyöhön ja hyvän hoidon toteutumiseen. Toisaalta perheiden mukanaolo voi toimia myös päinvastoin.
Nykyaikaisessa lastenkodissa lasta ja perheitä tuetaan yksilöinä ja koetetaan löytää heidän omia voimavarojaan. Lapset ja nuoret saavat mennä ja tulla melko vapaasti, ja hoitajien kanssa vietetään vapaa-aikaa pelaillen ja käydään esimerkiksi vaateostoksilla.
– Nuori saa valita vaatteensa itse, ettei erottuisi muista. Se on helppo asia korjata, kun asiat ovat usein muuten niin sekaisin, Arkko sanoo.
Eija Poutanen
Jaa tämä artikkeli: