Emäntävoima yllättää maaseudun kesäkävijät
Emännäksi ei synnytä eikä opiskella, vaan kasvetaan.
Se on elinikäinen oppisopimuskoulutus, joka usein alkaa miniäkokelaan ensivierailusta. Kodin ja navetan lisäksi emäntää kutsuvat pelto- ja metsätyöt.
Kirjailija Kirsti Mannisen toimittama antologia Emäntävoimaa! luotaa kolmen sukupolven emäntien arkeen ja sielunmaisemiin. Miten vähän me maaseudun kesäkävijät tiedämmekään emännistä. Vieraita ovat heidän murheensa city-sisarille: lehmien poikimiset, siemennykset, utaretulehdukset, epäoikeudenmukaiset sukupolvenvaihdokset…
Kaupunkilaisäiti voi jopa ihannoida, kun maatilan emännän ei tarvitse viedä lapsiaan päiväkotiin. Ei se helpompi yhtälö ole, jos päivittäin ottaa pienen taaperon vasikkakarsinaan odottamaan lypsyn loppumista. Lypsyaikoihin ei ole saatavissa kunnallista päivähoitoa.
Karjatilan emännyys on kokopäivätyötä - aamuvarhaisesta iltamyöhään. Herätys on kello viideltä, aamulypsylle mennään puoli kuudeksi, navetan jälkeen kuljetaan kiireisenä kumisaappaat jalassa pihan ja pellon väliä, ja lehmiä on taas mentävä hoitamaan neljäksi. Suvi-illassa lypsykoneen tykytys kuuluu kilometrien päähän. Kahdeksan tunnin työpäivä on vain haave, samoin kuin viiden päivän työviikko ja kuukauden kesäloma.
Silti emäntien, kuten kotiäitien, tärkeää työpanosta ei usein osata arvostaa. Heidän työnsä on näkymätöntä, itsestään selvääkin. Suomessa emäntiä on totuttu määrittelemään puolisoidensa ominaisuuksien tai omaisuuden perusteella. 1980-luvulle asti verottajan tilastoissa sekä virallisessa ammattiluokituksessa emäntä oli avustava perheenjäsen ja aikuiselätti.
Kaupunkilaisen voi yllättää sekin, miten vanhat roolimallit ovat juurtuneet maatiloille. Useimmiten päätökset yhteisen tilan ja kodin raha-asioista tekee mies. Isäntien puheesta kuulee, onko talon emäntä arvostettu johtaja, toinen tasavertainen viljelijä vai hellan ääreen vaiennettu.
Monelle kesäkulkijalle on myös hämmentävää, miten tiukassa on ajatus sukutilan jatkajasta. Jatkajan on yhä oltava poika.Tänä päivänä ei pienviljelijöitä enää ole, on maatalousyrittäjiä. Yhä useampi emäntä on jo vaihtanut navettasaappaat pikkukenkiin ja lähtenyt siistimpiin palkkatöihin tilan ulkopuolelle. Nykyemäntää tarvitaan silti yhä tilan töissä, etenkin kiireisimpään kylvö- ja korjuuaikaan.
Viisas emäntä voi kuitenkin järjestää oman työnsä niin, ettei se tunnu pelkältä raatamiselta. Karjatiloilla jää usein lepoaikaa keskipäivällä. Silloin emäntä voi vaikkapa nauttia päiväkahvinsa ja lukea naistenlehteä pihakeinussa.
Kirsti Manninen (toim.): Emäntävoimaa! Maahenki 2009. 216 s,
39 e .
Jaa tämä artikkeli: