Ensimmäinen kerta ehtoollisavustajana
Messuavustajana toimiminen toi jutun kirjoittajalle Anita Järvisalolle aivan uuden näkökulman palvelemiseen. Kuva: Jukka Granstrom

Messuavustajana toimiminen toi jutun kirjoittajalle Anita Järvisalolle aivan uuden näkökulman palvelemiseen. Kuva: Jukka Granstrom

Ensimmäinen kerta ehtoollisavustajana

Jumalanpalvelus alkoi vetää puoleensa entistä seurakuntanuorta. Ja vielä enemmän: jutun kirjoittaja Anita Järvisalo lähti ehtoollisavustajaksi.

Jumalanpalveluksen varsinainen toimittaja on seurakunta. Minulle tämä aukesi konkreettisesti vasta uskaltauduttuani ensimmäistä kertaa ehtoollisavustajaksi.

"Jotain upeaa, kummallista, en tiedä mitä, siinä alttarikaiteella tapahtuu”, muistan ehtoollisavustajana toimineen tuttavani sanoneen, kun istuimme messun jälkeen kirkkokahveilla.

”Se on siunattu tehtävä”, rohkaisi minua toinen, kun itse pähkäilin messuavustajakoulutukseen lähtemistä.

Nämä lauseet palasivat kirkkaana mieleen, kun riisuin Olarin kirkon sakastissa albaa ensimmäistä kertaa messuavustajana toimittuani. Oli selvää, että minulle palveleminen oli saanut uusia merkityksiä.

Joskus nuorena ammatinvalintaa kipuillessani olin vakavasti miettinyt myös työtä kirkon palveluksessa. Ajatus oli kuitenkin alkanut ahdistaa: miten ikinä täyttäisin sellaista mittaa?

Nyt keski-ikään ehdittyäni minulle oli kuitenkin tapahtunut sama, mille tilastollisestikin lienee näyttöä. Ruuhkavuosien jälkeen jumalanpalvelus oli alkanut vetää puoleensa entistä seurakuntanuorta. Liturgiasta oli tullut hiljalleen uudestaan rakas, synninpäästöstä välttämätön, ehtoollisesta ja Herran siunauksesta selittämätön voimaruiske tulevan viikon koitoksia varten.

Ajatus palvelemisesta oli kiepsahtanut kokonaan uuteen tulokulmaan.

 

Kynnys astua alttarin toiselle puolelle, ”sille pyhemmälle”, oli ollut minulle korkea.- Anita Järvisalo

 

Kuka olikaan jumalanpalveluksen subjekti? Minä, joka tunsin selittämätöntä vetoa jonkun pyhän äärelle ja halua palvella sitä? Vai Jumala, joka papin toimittaman liturgian kautta palveli minua tarjoten armoa – sitä, jota vastaan en jaksanut enää älyllisesti taistella ja jota kipeästi arkeeni tarvitsin ja johon olin suostuvainen?

Siinä alttarikaiteella ehtoollispikaria toiselle seurakuntalaiselle ojentaessani tapahtui tosiaan jotain kummallista: alttarikaiteella ei ollut minulle enää kahta puolta.

Toimituksen kautta olin tullut osaksi yhteistä pappeutta toista seurakuntalaista palvellessani. Tunsin olevani täysin arvollinen lausumaan niinkin painavat sanat kuin ”meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen veri – sinun edestäsi vuodatettu".

Pyhä oli läsnä.

Jaa tämä artikkeli: