Ensimmäinen kysymys
Naapureiden tiukka viivytystaistelu on lykännyt vaikeasti kehitysvammaisten nuorten asuntolan rakentamista Espoon Riilahden asuinalueelle. Näillä näkymin Espoon rakennuslautakunta myöntää asuntolalle rakentamisluvan 26. kesäkuuta, ja nuoret asukkaat pääsevät muuttamaan vuonna 2015.
Asuntolan vastustaminen on tyylipuhdas esimerkki maailmanlaajasta NIMBY-ilmiöstä (Not In My Back Yard). ”Ei minun takapihalleni!” on iskulause, johon heikossa asemassa olevien perusoikeudet usein törmäävät.
Iskulausetta ei tietenkään kirjata valituskirjelmiin eikä mielenosoittajien kyltteihin. Sen sijaan puhutaan asuntojen arvon alenemisesta ja vammaisten, mielenterveyskuntoutujien tai päihdeongelmaisten ”sopimattomuudesta” asuinalueelle (tai läheiselle teollisuusalueelle, kuten edellisen kotikaupunginosani asukkaat perustelivat).
Moraalisena kysymyksenä tilanne on epämuodikkaan yksiselitteinen. Kehitysvammaisen nuoren ja hänen läheistensä hädänalainen tilanne ohittaa mattimeikäläisen tarpeen maksimoida asuntonsa sijoitusarvo. Asunnon reaaliarvon aleneminen ei ole pääkaupunkiseudulla kovin realistinen pelko.
Jeesus tekee tilanteen vieläkin yksinkertaisemmaksi. Toivotinko hänet tervetulleeksi, kun hän tuli naapurustooni pyörätuolissa, etsi apua alkoholiongelmaan tai turvapaikkaa kotimaastani?
Raamatun mukaan tämä saattaa olla jopa viimeinen kysymys, joka minulle tehdään.
Jaa tämä artikkeli: