Ensimmäinenkö vertaistensa joukossa?
Päätoimittaja Seppo Simola käynnisti (K&k 6.5.) hyvissä ajoin keskustelun ensi vuonna edessä olevasta arkkipiispanvaalista.
Hyvä niin, siksi tärkeästä ja kauaskantoisesta ratkaisusta on kirkon tulevaisuuden kannalta kysymys. Turussa juuri istunut kirkolliskokous suhtautui varauksella aloitteeseen arkkipiispan valitsijoiden joukon laajentamisesta ja viran muuttamista koko kirkon arvojohtajaksi.
Professori Heikki Kotila totesi kokouksessa aivan oikein, että kirkkohistoria ei tunne piispaa ilman hiippakuntaa. Tehtiinpä viran luonteeseen muutoksia tai ei, samainen kirkkohistoria osoittaa, että Turun piispanistuimen haltijan henkilöllä on ollut keskeinen vaikutus kirkon suuntaan omana aikanaan. Hyvä esimerkki tästä on arkkipiispana vuosina 1964–1978 toiminut Martti Simojoki . Simojoki johti kirkkoa varsin suvereenisti, mutta kiistatta onnistui persoonansa avulla luotsaaman kirkon kunnialla yhteiskunnallisesti karikkoisten 1960- ja 1970-lukujen lävitse.
Tulevan 2010-luvun haasteet ovat kirkolle yhä kiihtyvän jäsenkadon ja yhteiskunnan moniarvoistumisen myötä vähintään samaa luokkaa kuin ne, joihin Simojoen sukupolvi joutui vastaamaan. Suuri kysymys on, millaisen arkkipiispan edessä oleva aika tarvitsee. Kirkon jäsenistön suuri enemmistö ovat ne, jotka käyvät kirkossa pääosin vain jouluna, häissä ja hautajaisissa. Heille kirkko on kuitenkin niin tärkeä, että he haluavat kuulua siihen ja ovat peräti valmiita maksamaan siitä.
Heidän sunnuntaisaarnansa ovat kirkon julkiset kannanotot ja heille on merkitystä sille, kuka niitä Turun piispantalosta käsin esittää. Arkkipiispan valinnan tärkeimpänä kriteerinä olisikin löytää henkilö, jonka kautta kirkon ääni kuuluisi parhaiten kirkon rivijäsenille. Avoin ja aktiivinen keskustelu sopivista arkkipiispakandidaateista olisi siis koko kirkon etu.
Ville Jalovaara
teologian tohtori, Helsinki
Jaa tämä artikkeli: