Epädogmaattinen uskon puolustus
Uskontokeskustelu Suomessa on kahden rintaman asemasotaa. Kirkon piirissä tilan täyttävät väittelyt lähetysmäärärahoista, naispapeista ja seksuaalisista vähemmistöistä. Yhteiskunnassa taas uskonnottomat puolustavat oikeuttaan olla kohtaamatta uskonnollista symbolia julkisella paikalla.
Näiden kahden rintaman välissä liikkuu liuta älykkäitä, hyvin koulutettuja teologeja, joita kutsutaan apologeetoiksi. He kokevat tehtäväkseen selittää kristinuskoa niin, että matemaattisteknisesti suuntautuneet ihmiset voisivat rationaalisen harkinnan tuloksena pitää kristinuskoa ”järkevänä”.
Tässä asetelmassa mikkeliläinen körttipappi Urpo Karjalainen etsii keskusteluseuraa kirjallaan Lunastuksen säteet – Kirjoituksia valosta, pimeydestä ja kotiinpaluun kajastuksesta . Alkulehdiltään asti teos pyrähtää ihan muihin maailmoihin kuin siihen, onko oikein liittää lapsia kirkon jäsenrekisteriin, onko Jumala-nimistä oliota olemassa, tai voidaanko homoseksuaalia kohdella ihmisarvoisesti.
Karjalaisen tyyli on vaikea. Kyseessä on lähes sukupuuttoon kuollut esseekirjoittamisen laji, jossa tekijä luottaa lukijaansa niin, ettei selitä puhki sanomaansa. Arvoituksellinen teos voi tuottaa hämmennystä myös teologisesti valistuneelle lukijalle, sillä Karjalaisen tapa lähestyä kristillisen uskon kysymyksiä ei noudata teologiassa vakiintuneita esittämisen kaavoja.
Karjalainen myös aivan avoimesti vieroksuu ”kirkkofraseologiaa”. Sanojensa mukaan hän ei tunnista itseään kirkollisen ”näennäispuheen pintakiltteydestä” tai ”radion aamuhartauden hempeästä äänestä, joka toisella varpaallaan lotraa kesälaiturin vesiä ja selvittää pehmeällä puheellaan maailmanmenoa”.
Lunastuksen säteissä on kuusi lukua, kuusi sädettä. Ne eivät muodosta suoraan yhtenäistä kertomusta vaan ovat kuin samasta valonlähteestä säteileviä katkelmia.
Ajallisesti teos alkaa heprealaisesta mytologiasta, Ensimmäisen Mooseksen kirjan veljessurmasta, minkä jälkeen Karjalainen viettää pitkät tovit juutalaisen teologian parissa. Kirjan nimikin itse asiassa juontuu vain 44 vuoden iässä lihasrappeumasairauteen vuonna 1929 menehtyneen juutalaisen filosofin Franz Rosenzweigin teoksesta Lunastuksen tähti (1920). Hänelle Karjalainen omistaa yhden kokonaisen luvun.
Kiinnostus juutalaista teologiaa kohtaan on saumattomassa yhteydessä Karjalaisen kireään asenteeseen dogmaattista analyyttisyyttä kohtaan. Kirjoittaja liittyy saksalaisen, itse asiassa nykyisessä Virossa syntyneen, Adolf von Harnackin (1851–1930) näkemykseen, että todelliset uskonkysymykset eivät aukea tieteelliselle teologialle. Tieteellinen tutkimus tuo tietoa kristinuskossa esiintyvistä lauseista, mutta tieteen tutkimusmenetelmillä hankittu tieto itsessään ei kosketa sydäntä.
Millaista sitten on sydämen kristillisyys? Karjalainen näyttää liikkuvan samoilla poluilla kuin von Harnack, joka sanoi: ”Inhimillisyyden todellinen kunnioittaminen, joko tietoisesti tai tietämättä, on Jumalan Isäksi tunnustamista.” Karjalaisen mukaan kristillisen uskontodistuksen ytimestä hehkuu vakaumus, että jokaisella on, ei syntyperästään huolimatta vaan nimenomaan syntyperänsä takia, oikeus olla juuri sellainen kuin on siksi, että jokaisen syntyperä on jumalallisessa luomistyössä.
Kirjassa on muutamia esteettisiä häiriöitä kuten kirjoitusvirheitä. Nimen Rosenzweig Karjalainen kirjoittaa kolmella eri tavalla, ja joukossa on joitakin kielivirheitä. Tavallaan tämä ei haittaa, sillä Karjalaisen myönteinen, progressiivinen vimma ja kiihko ovat jotakin, mitä en ole Terho Pursiaisen Karitsan kiukun (Kirjapaja, 2005) jälkeen lukenutkaan tältä saralta suomeksi.
Juhani Huttunen
Urpo Karjalainen: Lunastuksen säteet. Kirjoituksia valosta, pimeydestä ja kotiinpaluun kajastuksesta.
Herättäjä-Yhdistys & Kirjapaja.
159 sivua, 24,90 euroa.
Jaa tämä artikkeli: