Edelläkävijä. Pariisilaisia puistonäkymiä maalattiin jo ennen Edelfeltiä, kuten August Uotilan teos Keväällä Tuileries’n puistossa vuodelta 1880 osoittaa.
Epävarmuuden voimaa
Suomen taiteen niin sanottua kultakautta edustavan, nuorena kuolleen taidemaalari August Uotilan (1858–1886) edellisestä näyttelystä on jo aikaa. Hänen töitään nimittäin nähtiin suuremmassa mitassa viimeksi vuonna 1886, jolloin hänelle ja kuvanveistäjä Johannes Takaselle (1849–1885) järjestettiin yhteinen muistonäyttely.
Uotila ei kuitenkaan ole unohdettu suuruus. Ennen tätä Appelsiinitytön maalari -näyttelyä hänestä ilmestyi jo 1940-luvulla Aune Lindströmin monografia, joten hänellä on jo pitkään ollut paikkansa Suomen taidehistoriassa.
Suurta mestaria Uotilasta ei saa tekemälläkään, eikä tämä näyttely siihen edes pyri. Uotilan tuotanto on epätasaista ja epäyhtenäistä, ja taiteilijaa vaivasikin ilmeinen epävarmuus niistä suunnista, joihin hän taiteellaan voisi tai haluaisi kurkottaa. Mutta mitä muuta voisikaan vaatia taiteilijalta, joka kuoli 27-vuotiaana?
Uotilan tausta oli hämäläisessä talonpoikaismaisemassa, mutta ei hän mikään tollo maalaispoika ollut. Kielitaitoinen ja sivistynyt Uotila solahti taide-elämään sujuvasti ja opiskeli Pariisissa kahteenkin kertaan. Hänen töitään nähtiin Salongissa, ja monen muun taiteilijan tavoin hänkin pystytti maalaustelineensä ulkoilmaan Bretagnessa. Siis varsin tyypillistä aikansa taiteilijaelämää.
Taidetta voi katsoa monella tavalla. Voi tutkailla maisemien tunnelmaa, muotokuvien psykologista osuvuutta tai vaikkapa kalastaja-aiheiden dokumentaarisuutta. Tai sitten voi pysytellä ihan maalauksellisissa seikoissa: komposition, rytmin, värin ja valon suhteissa.
Uotila tarjoaa eväitä tähän kaikkeen, mutta ainakin minulle kävi Amos Andersonin saleissa selväksi, että hänen kauttaan avautuu yleisempi taidehistoriallinen retki. Hänen tuotantonsa sisältää niin monenlaisia elementtejä ja osuu sellaiseen murroskohtaan, että pohdittavaksi asettuvat yhtä lailla realismi, naturalismi kuin impressionismikin. Välillä joutuu pohtimaan laatukuvien maailmaa, välillä pääsee taiteilijan kanssa rannalle katsomaan päivänkierron tuottamaa valon leikkiä tai tuulta nostamassa laineita.
Oman osansa Uotilan taiteen tarkastelussa saavat myös taidehistorialliset kliseet sekä opettajien ja esikuvien vaikutteiden jäljittämisyritykset. Voi kokea hauskan yllätyksenkin: kun katson Uotilan maalausta Keväällä Tuileries’n puistossa (1880), mieleeni tulee välittömästi yksi taiteemme ikoneista, Albert Edelfeltin (1854–1905) Luxembourgin puistossa (1887). Ja sitten tajuan, että Uotilan maalaushan on seitsemän vuotta mestariteosta varhaisempi. Oliko Uotila siis peräti edelläkävijä modernin kaupunkielämän kuvaamisessa?
Uotilan maalauksia on kiinnostava tarkastella monesta näkökulmasta. Aina silloin tällöin törmää työhön, joka puhuttelee nykykatsojaakin ihan omalla maalauksellisella voimallaan. Mikä rohkea ja tunnevoimainen vihreyden rytmi tässä teoksessa onkaan! Miten ilma väreileekään tässä!
Onnistuneen näyttelykokemuksen ei tarvitse koostua pelkistä mestariteoksista. Suhteemme taidehistoriaan syvenee, kun näemme myös kokeilun, epävarmuuden ja ajan limittäiset virtaukset.
Otso Kantokorpi
Appelsiinitytön maalari – August Uotila (1858–1886) Amos Andersonin taidemuseossa 13.1.2014 saakka. Avoinna ma, to ja pe 10–18,
ke 10–20, la ja su 11–17.
Jaa tämä artikkeli: