Siunaus. Luvatun maan hengellisessä tulkinnassa erämaavaellus voi tarkoittaa riisumista uskovaisuuden kaavusta. Tällöin erämaahan eksynyt on siunatussa tilassa, jossa hänellä ei ole hengellisiä kokemuksia, joista voisi tehdä itselleen epäjumalan.
Erämaahan eksyneet
Jos hengellistä elämää kuvataan vaelluksena luvattuun maahan, eksyminen on siunaus.
Teksti Juhani Huttunen
Kuva Strauss/Curtis/Corbis/SKOY
Palvelusväen ja orjien lisäksi mukaan sitkeyttä vaativalle matkalle lähtivät Terahin poika Abram , tämän vaimo Sarai sekä Loot , jonka isä oli Abramin edesmennyt veli Haran . He jättivät kotinsa ja kulkivat Mesopotamiasta kohti Kanaaninmaata mutta jäivät asumaan Balikh-joen varrelle Syyrian rajalla sijaitsevaan Harraniin.
Sitten Terah kuoli. Herra sanoi Abramille: ”Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan.” (1. Moos. 12:1) Abram ja hänen veljenpoikansa Loot kokosivat taas telttansa ja saviastiansa. He täyttivät leilinsä ja sitoivat kuormansa kameleiden selkään. Alkoi vaellus kohti Kanaaninmaata. Se oli paimentolaisten elämäntapa.
Monien vaiheiden jälkeen Herra teki liiton Abramin kanssa ja antoi hänelle nimen Abraham, joka muistuttaa heprealaista ilmaisua ”kansojen paljouden isä”.
Tämä on kertomus hengellisestä etsinnästä, jonka peruskuvaksi voidaan ottaa raamatullinen erämaavaellus kohti luvattua maata.
Historiasta ei silti pääse irti, sillä tuo maa on konkreettisesti olemassa. Sen pääkaupunki sijaitsee kartalla koordinaateissa 31°47’N, 35°13’E. Tarkkaan ottaen nuoli osoittaa Googlen karttapalvelussa vuonna 1965 perustettua Israelin kansallismuseota. Sen läheisyydessä Googlen katunäkymässä punaiseen teepaitaan sonnustautunut isä työntää lastenvaunuja.
Raamatun luvattu maa on siis ihan oikeata kiveä ja hiekkaa. Paljon muuta se ei ilman keinokastelua olisi edelleenkään. Nykyisen, vuonna 1948 perustetun Israelin valtion pinta-alasta vain noin kaksi prosenttia on vettä. Alue on suunnilleen samankokoinen kuin Keski-Suomen maakunta. Sen pinta-alasta vettä on peräti 16,2 prosenttia.
Kiista vedestä oli myös vuonna 1967 kuuden päivän sodan yhtenä taustatekijänä. Syyria aikoi ohjata Jordanin lähdejokien vesiä niin, etteivät ne virtaisi Genesaretinjärveen, josta Israel pumppasi vettä Negeviin. Tästä syystä Syyria oli jo pidemmän aikaa tukenut Israeliin tehtyjä terrori-iskuja. Sen lisäksi Neuvostoliitto välitti virhetietoa Israelin joukkojen hyökkäysaikeista, mikä lietsoi sotahysteriaa.
Egyptin presidentti Gamal Nasser näki mahdollisuutensa ja siirsi joukkojaan Siinaille. Israelissa levisi pelko uudesta holokaustista. Sota syttyi, kun maanantaina 5. kesäkuuta kello 7.45 Israelin ilmavoimat iski Egyptin lennostoon.
Näin helposti puhe luvatusta maasta assosioituu Lähi-idän kriisiin. Se ei ole ihme, sillä kysymys on samasta Raamatun maasta, joka on juutalaisille, kristityille ja muslimeille pyhä.
Kristinuskon valtavirrassa on kuitenkin antiikin kirkkoisistä lähtien ajateltu, että Palestiinaa koskevaa politiikkaa ei sovi sekoittaa hengelliseen kuvaan luvatusta maasta. Silti tilanne, jossa tähän johtopäätökseen päästiin, on jäänyt purkamattomaksi taakaksi kristilliselle teologialle.
On mentävä 1880 vuotta taaksepäin ja katsottava verilöylyä paikassa, jonka koordinaatit ovat alussa mainitut 31°47’N, 35°13’E.
Vuonna 132 jKr. Simon bar Kokhbana eli ”tähden poikana” tunnettu vapaussoturi aloitti Jerusalemissa kapinan Rooman sortovaltaa vastaan. Kolme vuotta kestäneessä sodassa jo yli 50-vuotias Rooman keisari Hadrianus hävitti Jerusalemin ja antoi rauniokaupungin nimeksi Aelia Capitolina. Juutalaiset ajettiin pohjoisen erämaahan. Siellä fariseusten teologiasta kehittyi niin sanottu rabbiininen juutalaisuus.
Kristityt käyttivät tilaisuutta hyväkseen. Kivulias irtautuminen äitiuskonnosta juutalaisuudesta oli jo vuosikymmenten ajan aiheuttanut vakavia riitoja. Hadrianuksen myötä kristilliseen armo-oppiin juurtui entistä syvempi juutalaisvastaisuus.
Kirkko hengellisti Jumalan lupauksen maasta niin, ettei Israel tarkoittanut enää juutalaista kansaa tai konkreettista maata vaan kirkkoa. Daavidin linnoituksen yhteyteen rakennetun Jerusalemin korvasikin ”taivaallinen Jerusalem”. Kristityt ajattelivat, että kaikki juutalaisille annetut Jumalan lupaukset oli pyyhitty pois Kristuksessa.
Joissain tulkinnoissa lopunaikojen Antikristusta – Kristuksen vastakohtaa – alettiin pitää juutalaisena. Tämä on sanottava ääneen, sillä muuten puhe luvatusta maasta vääristää historian.
Myöhemmin kuva luvatusta maasta samoin kuin juutalaisten pako Egyptistä Toisessa Mooseksen kirjassa ovat toistuvasti olleet lohdun ja inspiraation lähteenä monille sortoa kokeneille kansoille. 1600-luvulla ensimmäiset Amerikkaan lähteneet puritaaniset uudisraivaajat pitivät itseään ”Jumalan valittuna kansana”. 1800-luvulla etelävaltioiden orjille Jordan ja luvattu maa merkitsivät koodikieltä, jolla kerrottiin pakoreitti Missouri- tai Ohio-joen yli pohjoisen luvattuun maahan. Jamaikalaisille rastafareille vanhatestamentillinen exodus alkoi merkitä koko mustan rodun kotiinpaluuta luvattuun maahan Etiopiaan.
Kun politiikan voimalla perustetut paratiisit kerta toisensa perään ovat tuottaneet ihmiselle pettymyksen, on luvatun maan iloa ja rauhaa haettu myös yksilöiden sydämistä. Helsinkiläisen reggaemuusikon Nestorin laulun Vuorilla on maa sanoin ”paratiisi on siellä, mistä itse löytää sen, missä sydämessään tuntee rakkauden”.
Tähän yksilölliseen hengellisyyteen – itse asiassa sen puutteeseen – on syytä syventyä.
Lupaus maasta suuntaa katseen tulevaisuuteen. Se on edessäpäin oleva koti, jonne vasta vaelletaan tai jota vielä rakennetaan.
Vertauskuvana vaellus tavoittaa jotain tärkeää koko länsimaisen kulttuurin olemuksesta. Maan ääriä ja avaruuksia tavoittelevan länsimaisen ihmisen jatkuvat uudet keksinnöt kertovat vaeltajan mielialasta, jossa vieläkään ei ole syytä pysähtyä ja luulla olevansa perillä.
Liikkeellä olemisen mieli on niin keskeinen, että kristillisessä uskonelämässä se ulottuu inhimillisen olemassaolon yli itse Jumalan olemistapaan. On olemassa teologiaa, jossa edes Jumala ei ole vielä ”perillä”, koska maailma ei ole vielä valmis. Luomistyö on edelleen kesken. Juutalaisuudessa ja kristinuskossa Jumala sitoo itsensä historian kulkuun, eikä tämän historian lopputulosta ole ennalta määrätty. Tällaisessa Jumala-uskossa maailma on avoin. Tässä voi käydä kuinka vain.
Yksilöiden elämässä tuhoon tuomittu voi vastoin kaikkia odotuksia säästyä varmalta haaksirikolta. Addikti voi vapautua kierteestään. Traumatisoitunut voi toipua vammoistaan. Jätetty voi löytää uuden rakkauden. Toisistaan etääntyneet voivat lähentyä uudelleen. Ihmisen elämä on täynnä jatkuvia mahdollisuuksia.
Kuva keskeneräisestä maailmasta jättää tilaa myös epävarmuudelle. Asenteet ja kokonaiset maailmankatsomukset voivat muuttua tai vaihtua toisiksi. Tämänpäiväinen tosi voi olla huominen valhe. Vanhaa puretaan, uutta rakennetaan.
Keskeneräisessä maailmassa ihmisten osatkin voivat vaihtua. Kuningas tänään onkin alamainen huomenna. Äkillinen sairaus tai läheisen kuolema voi vavisuttaa elämän pohjaa pysyvästi.
Muinainen ihminen uskoi, että tällainen kärsimys on rangaistusta. Edelleen joku saattaa ajatella, että Jumala on ylhäinen taho, joka ohjailee ihmisten elämää mielivaltaisesti. ”Miksi juuri minulle?” voi jonkun mielessä tarkoittaa: ”Mitä pahaa minä olen tehnyt?”
Uskonnollisuuden jotkut muodot ovat puhdasta taikauskoa. Luvatun maan kuvastossa magia kuitenkin karisee, sillä siinä vaelluksen kanssa yhtä tärkeää on erämaan autius. Siinä ihminen riisutaan hengellisistä kokemuksista ja ajatuksista. Juuri tämän vuoksi kertomuksen luvatusta maasta voi tulkita myös uskonsa hylänneen ihmisen matkaksi.
Espanjalainen karmeliittamystikko Ristin Johannes (1542–1591) opetti, että hengellisen elämän matkalla Jumala vie ihmisen eräänlaiseen aistien yöhön, jolloin mikään ei tunnu miltään. Se on Jumalan puutetta. Ehkä pimeässä yössä ei ole edes tarvetta Jumalaan. Voisikohan tätä verrata nykyajan ”uskonnottomuuteen”, jossa vaeltaja on joutunut hylkäämään virheelliset kartat ja kompassit?
Johannes opetti, että vasta aistien pimeydessä varsinainen aito hengellinen havaintokyky voi terävöityä. Erämaahan eksynyt on suorastaan siunatussa tilassa, sillä nyt hänellä ei ole uskonnollisia tunteita ja kuvitelmia, joista hän voisi tehdä itselleen epäjumalia. Kokemuksista tyhjentynyt ihminen ei enää etsi lohtua omista mielenliikkeistään, tunteistaan tai muista aistimuksistaan. Vasta nyt, riisuttuna, hän pystyy aidosti suuntaamaan katseensa kohti sitä todellisuutta, jota uskonnossa nimitetään Jumalaksi.
Ristin Johanneksen kaltaisten mystikoiden teologiassa aistien yöhön, erämaan autiuteen joutuneiden ihmisten on määrä odottaa. Matkaa luvattuun maahan ei ole lupa kiirehtiä. Vaeltajan ei pidä etsiä korvikkeita, joilla voisi vakuutella itseään Jumaluuden totuudellisuudesta.
Terah lähti kotoaan Kaldeasta paikasta, jonka nimi on Ur. Nimi tarkoittaa tulta. Luvatun maan kuvastossa tuli on voima, joka panee liikkeelle. Ilman Terahia ei olisi Abramia, jonka kanssa Herra tekee liiton ja antaa hänelle nimen Abraham. Samoin Abrahamin vaimosta Saraista tulee Saara.
Tosiasiassa näistä ihmisistä ei tiedetä mitään varmaa. Arkeologiset kaivaukset eivät vahvista kertomuksia. Tarkalleen ei edes tiedetä, milloin he elivät, jos todella elivät. Ehkä kameli oli heille tuttu kotieläin, ja voi olla, että heidän karkeat astiansa olivat savea.
Jostakin kuitenkin tulee mies, jonka ympärille kertomus Abrahamista on syntynyt. Raamatuntutkijoilla on yllättävänkin hyvä käsitys muinaisten israelilaisten ja kanaanilaisten uskosta, joka alkuaan ei suinkaan ollut yksijumalainen. On kuitenkin mahdoton tietää, mitä Terahin, Abrahamin tai Sarain kaltaisten ihmisten mielessä todella liikkui.
Olivatko he onnellisia? Löysivätkö he koskaan paratiisia sieltä, ”missä sydämessään tuntee rakkauden”, niin kuin Nestori laulaa? Kun nämä Kaldeasta lähteneet paimentolaiset täyttivät vesileilejään ja sitoivat saviasioitaan kamelin selkään, olivatko he sen hurskaampia kuin perheenisä, joka tänä aamuna on täyttänyt termospullonsa kahvilla ja sitonut tietokonelaukkunsa polkupyörän tarakalle?
Ainakin Raamatun lehdillä kaikkein hurskainkin Herran palvelija joutuu epäuskon valtaan. Sen vuoksi voisi ajatella, että jokainen erämaahan eksynyt, hengellisistä tuntemuksista riisuttu ihminen on laskettava saman Isän lapseksi riippumatta siitä, näkeekö hän milloinkaan ympärillään muuta kuin autiomaan hiekkaa.
Kirjallisuutta:
Raimo Hakola & Juha Pakkala: Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret. Arkeologian näkökulmia. Kirjapaja 2008.
Hannu Juusola: Israelin historia. Gaudeamus 2005.
Ristin Johannes: Pimeä yö. Suomentanut
Seppo A. Teinonen. Kirjapaja 2004.
Jaa tämä artikkeli: