Teuvo V. Riikonen on pohtinut sitä, miksi ihminen joutuu hengelliseen erämaahan.
Erämaassa on elämää
Teuvo V. Riikonen tuntee niin autiomaaluontoa kuin henkisiä ja hengellisiä erämaita.
Viisissäkymmenissä oleva kirjailijapappi Teuvo V. Riikonen halusi nuoruudessaan monen ikätoverinsa tavoin päästä kibbutsille Israeliin. Kanalan- ja navetanhajuisia talkootöitä paiskiessaan hän ja hänen vastavihitty vaimonsa innostuivat maan kulttuurista niin, että halusivat opiskella myös heprean kieltä.
— Pakanoiden, siis ei-juutalaisten, ei ollut helppo päästä opiskelemaan. Erään kielikoulun johtaja otti kuitenkin opiskelijoikseen meidät kaksi suomalaista nuorta ja yhden eteläafrikkalaisen tytön.
Kielikoulu sijaitsi hiekkadyynien ympäröimänä keskellä Negevin autiomaata.
— Kun kielikoulun vihreältä ja vehreältä alueelta katseli autiomaata, näytti siltä, ettei siellä ole mitään. Mutta kun ryhdyin käymään lenkillä autiomaassa, huomasin, että se on täynnä elämää. Hyvinvoinnin keskeltä on usein vaikea nähdä, että elämää on muuallakin.
Oivallus siitä, että ulkonainen ja aineellinen runsaus ja rikkaus tai tapahtumien paljous estää monesti näkemästä elämän olennaiset puolet, ei ole uusi. Kirkon historiassa oli jo alkuvuosisadoilla kilvoittelijoita ja erämaaisiä. He hakeutuivat yksinkertaiseen, pelkistettyyn elämään ja yksinäisyyteen paikkoihin, joihin silloisten metropolien elintaso, häly ja humu eivät yltäneet.
— Monet nykyajan pyhiinvaeltajat jakavat saman ajatuksen. Heidätkin saa liikkeelle kaipuu siitä, että kun lähden kauas — Santiago de Compostelaan, Roomaan, Valamoon tai Enonkoskelle —, löydän itseni ja ehkä myös Jumalani, toteaa Riikonen, joka on kirjoittanut hengelliseen erämaahan liittyvän kirjan Armollinen erämaa (Katharos 2010).
Samantapainen keskittymisen ja hiljentymisen sekä oman elämänsä ydinasioiden löytämisen ajatus sisältyy myös suomalaiseen kesämökkikulttuuriin.
— Luonnossa tai erämaassa viipymistä voidaan ihailla ja ihannoida, muttei sekään ole mikään patenttiratkaisu. Eivät korven ihmiset ole välttämättä sen onnellisempia ja tasa-painoisempia kuin kaupunkilaiset.
Toisenlaiseen erämaahan, tyhjän päälle, voi joutua myös sinne itse hakeutumatta ja haluamatta. Niin kävi Riikoselle vähän yli kymmenen vuotta sitten. Hän asui silloin perheineen Vantaalla ja oli ollut pitkään saman työnantajan, kristillisen järjestön, palveluksessa.
Työpaikalta sanottiin irti 25 työntekijää, Riikonen heidän joukossaan.
— Ehkä tilanteeseeni vaikutti, että olin vähän aikaisemmin kertonut johtajalle, että etsiskelen uutta työpaikkaa, hän pohtii.
Irtisanomisen aikaan ei uudesta työpaikasta ollut kuitenkaan vielä mitään tietoa.
— Oli kuin olisin ollut juuri astumassa laiturilta veneeseen. Olin jo nostanut toisen jalan ylös. Samalla joku tönäisi selkääni ja silloin myös tukijalka irtosi laiturista. En ollut enää laiturilla enkä vielä veneessä. Molemmat jalat olivat irti ja ilmassa.
Olo oli epävarma: mitä nelilapsisella perheellä olisi edessään, kun työttömän isän lisäksi äitikin oli kotona hoitamassa lapsia?
— Siinä tyhjyydessä ei auta, vaikka kuinka kirjoittaisi viisikymmentä hakemusta eri työpaikkoihin. Ei varsinkaan, jos niihin ei saa mitään vastausta.
Jälkikäteen ajatellen työttömyyden piina jäi lyhyeksi. Kahden kuukauden epävarmuuden ajan jälkeen Riikonen sai työpaikan Savonlinnan kristillisen opiston rehtorina.
— Sain parempaa kuin osasin odottaa. Savupiippujen tilalle tuli järvimaisema.
"Hengellinen erämaa on sitä, ettei mikään kiinnosta
eikä mikään elä."
Riikonen saarnaa harvakseltaan, vaikka pappi onkin. Savonlinnaan muuton edellä 1999 hän luki lähtösaarnaansa varten helluntain psalmitekstistä paahtuneesta ja nääntyvästä maasta, siis sanalla sanoen erämaasta.
— Hämmästyttävimpiä löytöjä on minulle ollut, kuinka paljon Raamatussa puhutaan erämaasta, hän kertoo.
22 vuoden kuluessa hän on luennoinut läpi Raamatun kaikki 66 kirjaa, ja vieläpä varsin vanhanaikaiseen tapaan luku luvulta ja jae jakeelta.
— Hengellinen erämaa on sitä, ettei mikään kiinnosta eikä mikään elä. Kaikki näyttää pimeältä ja kuolleelta. Ihminen on orpo, erillinen ja yksin. Olo on tympääntynyt ja tyytymätön. Sisäinen levottomuus pakottaa liikkeelle.
Siitä, että on joutunut tuollaiseen tilaan, ei voi Riikosen mukaan päätellä, että ihminen olisi uskossaan hakoteillä.
— Usein jää huomaamatta, että Raamatussa kerrotaan Hengen vieneen Jeesuksen erämaahan, jossa häntä kiusattiin. Jos Pyhä Henki vei Jeesuksen erämaahan, miksi sama ei voisi tapahtua tavalliselle kristitylle?
— Luottamus ei ehkä ole molemminpuolista, mutta ainakin Jumala luottaa ihmiseen antaessaan tälle kärsimyksen.
Hengellinen erämaa voi liittyä masennukseen tai uupumukseen, muttei aina. Erämaassaan ihminen kyseenalaistaa ja arvioi uudelleen mahdollisuuksiaan hallita elämäänsä.
— Kun ihminen luopuu itsekkyydestään ja lakkaa huolehtimasta omista suorituksistaan ja menestyksestään sekä henkilökohtaisista eduistaan ja oikeuksistaan, hän alkaa ymmärtää armon. Kenelläkään ei ole oikeutta armoon. Pohjimmiltaan armo on laittomuutta, Riikonen toteaa.
Armoa on, että ulkonaisten ja pinnallisten asioiden sijasta tärkeiksi tulevat sisäiset ja syvät pohjavirrat — se että löytää jotain uutta.
— Moni luulee, että syvällisyyteen tarvitaan paljon tietoa ja sanoja. Niin ei kuitenkaan ole. Martti Lutherin aikoihin 1500-luvulla tavallinen talonpoika sai koko elämänsä aikana yhtä paljon informaatiota kuin on yhdessä Helsingin Sanomien sunnuntainumerossa.
Jaa tämä artikkeli: