Eräs vakaumus
Minulla on vähän dogmaattisia vakaumuksia. Vielä vähemmän on sellaisia, jotka osaisin ilmaista selvin, kohtuullisen vähin väitelausein.
Yksi on kuitenkin se, ettei mikään ole kenenkään omaa ansiota, ei onni eikä epäonni.
Asioita tapahtuu, osat loksahtavat kohdalleen tai pois sijoiltaan lukemattomien hämärien tekijöiden johdosta. Vain harvoin voidaan jotakuta kiittää tai syyttää.
En vastusta vapaata tahtoa. Uskon siihenkin järkkymättömästi. Mutta en usko, että se kantaa kovin pitkälle. Voin valita vain vähän kerrallaan, vähistä vaihtoehdoista: pidänkö lupaukseni vai en, otanko lounasruokalassa kasvis- vai oletusvaihtoehdon, hyppäänkö metron alle vai en.
Sitä en voi valita, tuleeko minusta Sofi Oksanen vai pultsari. Päätös tai tahto ei riitä, yhdentekevää kumpi haluaisin olla.
Menestys on seurausta siitä, että ihminen osaa käyttää hyväkseen etuoikeuksia, jotka hänelle on annettu. Niitä sanotaan lahjoiksi – siksi, että ne on saatu ansaitsematta, ei palkaksi jostakin suorituksesta, työstä tai vaivannäöstä. Etuoikeus, lahja, on myös onnelliseen perheeseen ja vauraaseen maahan syntyminen. Ainakin kannattaa syntyä vauraaseen perheeseen, onneton maa ei silloin niin paljon haittaa.
Viihdetaiteilija Cheek ei televisiohaastattelussa keksinyt, ketä kiittäisi menestyksestään. Hän kiitti vain itseään.
Teki pahaa katsoa ja kuunnella niin harhaoppista puhetta, mutta lisäksi minua liikutti jokin erityisen ikävä tunne: itseinho.
Olen itsekin menestynyt, en toki yhtä mahtavasti kuin Cheek, mutta paremmin silti kuin moni muu kynäniekka. Olen saanut kirjallisuuspalkintojakin, en sentään niin montaa kuin Sofi Oksanen, mutta useamman silti kuin keskiverto pultsari.
Jos en rahaa, niin ainakin kunniaa ja arvostusta olen takonut lahjoillani.
Ja kunniasta ja arvostuksesta sanoisin samaa mitä ministeri Arhinmäki Cheekin musiikista: hirveää sontaa.
En kiitä itseäni. Syytän onneani.
Jaa tämä artikkeli: