Eri lailla eläkkeellä
Helsinkiläiset eläkeläiset ovat terveempiä kuin vanhempansa samassa iässä. Neljä eläkeläistä vertailee omia ja vanhempiensa eläkepäiviä.
Teksti Natalia Kisnanen
Kuva Sirpa Päivinen
Kalevi Huhta ei ole samanlainen eläkeläinen kuin isänsä.
Sulo Huhta, s. 1905, oli Helsingin ensimmäisiä taksikuskeja. Eläkkeelle hän malttoi jäädä vasta 70-luvun lopussa. Vaimon paiskiessa silloin vielä töitä mies viihtyi yksin mökillä tai luki kotona sanomalehteä. Ja poltti kuin korsteeni.
Keuhkosyöpä vei Sulo Huhdan 1985.
– Minua ei helposti mökille saa. Sen sijaan pelailen golfia. Isäni ei olisi varmana pannut farkkuja jalkaansa, minä taas kuljen farkuissa jatkuvasti. Minulla on urheilutausta ja parempi yleiskunto kuin isälläni, listaa vuonna 1940 syntynyt Kalevi Huhta.
Sulo Huhdan ikäinen farmaseutti Sirkka Puikkonen oli jäänyt eläkkeelle Kolmen sepän apteekista 1970.
– Työ oli äidille kamalan tärkeää. Kun se jäi pois, hänen elämäänsä jäi iso aukko, jota hän koetti täyttää toisten auttamisella ja matkustelulla, tytär Titta Kronman , s. 1940, kertoo.
Titta Kronmanin isä oli kuollut jo jatkosodan aikana – ei luotiin vaan sydänkohtaukseen. Sirkka Puikkonen ei saanut penniäkään leskeneläkettä.
– Äiti opetti, että naisella pitää olla ammatti, koska miehet voivat olla petollisia eli kuolla pois, Kronman naurahtaa.
Sirkka Puikkonen asui yksin Albertinkadulla 85-vuotiaaksi. Silloin tyttären antama kotiapu ei enää riittänyt.
– Äidille tuli harhoja, hän kurkki yölläkin rappukäytävään. Äiti tajusi oman tilansa. En haluaisi itse kokea samanlaista, tytär Titta Kronman suree.
– Hän oli ollut liikunnallinen, mutta laitoksessa liikunta oli vähäistä. Kun sairaus eteni, hän meni käppyrään sängylle liikkumatta mihinkään.
Eläkejärjestelmämme väliinputoajiin kuuluu Olavi Kaisla , vuonna 1927 syntynyt Stadin slangin taitaja, joka on säästösyistä joutunut muuttamaan pois pääkaupunkiseudulta.
– Ulosotto vie osan eläkkeestäni pois. Räpistellä pitää. Kirjastossa voin käyttää ilmaiseksi tietokonetta. Käyn myös veteraanivoimistelussa.
– Osallistuin 50-luvulta asti Suomen jälleenrakennukseen omassa koneiden tuontiyrityksessäni. Koiviston konklaavi vei minulta kaiken vuonna 1992, hän huokaa.
Samaan laman velkaloukkuun putosi myös yrittäjän äiti, 1899 syntynyt Ester . Poika otti hänet asumaan luokseen.
– Vanhainkotiin häntä ei otettu ennen kuin tulivat kotikäynnille näkemään, miten vähän tilaa meillä oli – äidin sänky kirjoituspöydän alla, Olavi Kaisla harmittelee.
Pirkko Lähdesmäki, 74, on tyytyväinen eläkkeeseensä.
– Tein viimeiset vuodet lisätöitä ja se nosti eläkettäni. Lisäksi muutin Pikku Huopalahdesta Kivihakaan, jossa on edullisempi asua.
Lähdesmäki viihtyy maailman vuorilla, golf-kentillä ja hiihtoladuilla. Viimeksi mainitussa hän tulee isäänsä Eelis Lähdesmäkeen , jota ikä ei pystynyt pitämään poissa hiihtoladuilta.
Eräänä tammikuisena päivänä Eelis sitten liukastui kotitalonsa ulkoportaissa Kalliossa. Loukkaantumista seurasi infarktien sarja, eikä isä enää toipunut.
Elsa -vaimo puolestaan ei jättäytynyt työelämästä eläkkeelle, vaan lastenlastaan hoitamaan.
– Äitini Elsa oli siihen aikaan hyvin moderni siinä, ettei hän komennellut nuorempia, vaan ymmärsi, että nyt on eri aika kuin ennen, nyt pitää elää näin, Pirkko Lähdesmäki kertoo.
Elsa Lähdesmäki muistutti nykypäivän isoäitejä myös halussaan olla koketti ja ostaa uusia vaatteita.
– Tyttärentyttäreni esitteli minut kavereilleen, että en ole mummomummi. En leivo pullaa enkä katso Kauniita ja rohkeita, Pirkko Lähdesmäki hymyilee.
Isovanhemmuudessa lienee myös vanhemman ja nuoremman Huhdan eläkepäivien suurin ero. Sulo Huhta ei juuri lastenlastensa kanssa puuhastellut. Ei vaan jotenkin ollut tapana siihen aikaan.
– Olen selvästi tiiviimmin tekemisissä omien lastenlasteni kanssa. Kävimme esimerkiksi kuusivuotiaan tyttärentyttäreni kanssa katsomassa Disneyn jääshow’ta , Kalevi Huhta kertoo.
– En oikein tiedä, mistä olen ottanut tämän isoisänä olemisen mallin. Vaistolla mennään.
Stadin Slangi ry auttoi löytämään haastateltavia.
Jaa tämä artikkeli: