Rosoista estetiikkaa. Pirjo Honkasalon mukaan visuaalisuus käsitetään usein joksikin koristeeksi, vaikka se on ihmisen hienoimpia ilmaisukieliä.
Etsijän horisontti
– Ihminen on merkitystä tavoitteleva eläin, sanoo Betoniyö-elokuvan ohjannut Pirjo Honkasalo.
Teksti Marjo Kytöharju
Kuva Jani Laukkanen
Kun Pirjo Honkasalo luki tulevan elämänkumppaninsa Pirkko Saision Betoniyö- romaanin vuonna 1981, hän alkoi heti miettiä sen ohjaamista.
– Betoniyö on syvä, kaunis ja julma teos, jossa on sopivasti tapahtumia pitkään elokuvaan.
– Kun nyt ihmetellään koulusurmia, romaanin kuvaama nuoren ahdistus on yhä ajankohtaisempaa. Toisen ihmisen pään sisälle ei pääse, mutta mitä voi odottaa, jos kukaan ei tue nuorta kasvussa, kysyy suorasukaisen oloinen ohjaaja.
Honkasalo aikoi tehdä tämän elokuvan jo kymmenen vuotta sitten, mutta silloin alkoi tulla maailmalta houkuttelevia kutsuja dokumenttielokuvien tekemiseen. Palkitun ITO: kilvoittelijan päiväkirja -teoksen jälkeen hän tunsi yhden vaiheen elokuvanteossa tulleen valmiiksi.
– Tulee mieleen eräs ilomantsilainen, jolta onnellisia ihmisiä etsineen dokumentin tekijä oli tivannut, kaipaako hän koskaan nuoruutta. Tämä oli todennut, että se tuli jo valmiiksi, mikä on minusta hyvin sanottu, Honkasalo hymähtää.
Betoniyön päähenkilöksi, 14-vuotiaaksi Simoksi, valikoitui Johannes Brotherus koekuvauksien perusteella.
– Johannes erottui muista. Hänellä oli voimakas sisäinen maailma. Osoittautui, että hänellä oli myös käsittämätön keskittymiskyky. Se näkyi vaikkapa Linnanmäen maailmanpyörässä, jossa hän joutui näyttelemään ahtaassa tilassa keskellä kuvausryhmää, Pirjo Honkasalo kertoo.
Aiempien koekuvausten perusteella Simon isoveljeksi valittiin Jari Virman , joka nyt kolmikymppisenä tuntui Honkasalosta sopivalta kovapintaisen manipuloijan rooliin.
Elokuva näyttäytyi Honkasalolle heti mustavalkoisena, vaikka rahoittajat eivät siitä innostuneetkaan. Hänestä se tuo elokuvaan ajattomuutta, ja ”sisältäähän mustavalkofilmikin noin 260 harmaan sävyä”. Teknisesti haastavimpia olivat vedenalaiset kohtaukset.
Kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla Betoniyön myötä jo tiuhaan vieraillut ohjaaja suunnittelee tarkasti etukäteen fiktioelokuviensa kuva- ja äänimaailman. Hallittuun tyyliin kuuluu, että näyttelijät eivät improvisoi vaan repliikit lausutaan pilkulleen.
Pirjo Honkasalo sanoo tässä vaikuttavan hänen kaksoispersoonansa ohjaajana ja kuvaajana. Hän on katsonut kameran linssin läpi ihmisiä tuhansia tunteja eikä siedä falskia näyttelemistä.
Betoniyötä katsoessa tuntui välillä siltä kuin seuraisi dokumenttielokuvaa. Honkasalo kannattaa ehdottomasti rajojen rikkomista.
– Fiktion ja dokumentin välille vedetään yleensä kategorinen raja, mikä on tekijän kannalta järjetöntä. Tekijällä on aina sama pää ja maailma, josta teemat kumpuavat.
Uutuustyössä, samoin kuin Pirjo Honkasalon muissa töissä, on vahva etsimisen teema. Hän kuvailee ihmistä elämäänsä merkitystä etsiväksi eläimeksi, joka hajoaa, ellei tavoita sitä.
– Minulle on tärkeää puolustaa tavarataivaassa nujerrettua ihmistä, jolta markkinavoimat ovat kastroineet sielun. Ihminen ei ole niin pieni kuin nykyään esitetään; ei suuri mutta ei niin pienikään.
Etsimisteemaan yhdistyy voimakas visuaalisuus.
– Estetiikka käsitetään usein joksikin koristeeksi, vaikka se on ihmisen hienoimpia kieliä ja sen avulla voi ilmaista kaikkein syvintä. Kuva, näytteleminen ja ääni ovat yhdessä tarinan kertomista.
Honkasalon elokuvissa on näkyvissä myös henkisyyttä ja kaipuuta tietynlaiseen valaistumiseen. Ohjaaja myöntää hengellisen puolen, siihen liittyvän mysteerin, kiinnostavan. Sen sijaan uskonnot järjestelminä tuntuvat hänestä vierailta.
Honkasalo kertoo kritisoineensa vuorotellen kaikkia kirkkokuntia. Katolisuudessa häntä ärsytti esineiden palvonta.
– Eräs kohtaaminen virolaisten nunnien kanssa kuitenkin havahdutti. Aloin ajatella, että elämässä on suunnaton määrä kärsimystä, ja jos joku saa lohtua esimerkiksi ikonin edessä rukoilemisesta, mikä minä, jolle riittää ikoniksi pelkkä horisontti, olen ottamaan pois sitä häneltä.
Jaa tämä artikkeli: