— Olen kurvannut takaisin uskonnollisten kysymysten äärelle osittain filosofian, osittain tuttavapiiriin kuuluvien pappien innostamana, sanoo Jukka Relander.
Filosofisesta läpästä armopuheeseen
Jukka Relanderille kristilliseen ajatteluun syventyminen merkitsi omien varhaiskokemusten valaisemista.
Jukka Relander oli yhden vuoden ja kahden päivän ikäinen, kun äiti työnsi häntä lastenvaunuissa Helsingin rautatieaseman edessä. Auto ajoi päälle.
”Viimeisenä tekonaan hän oli tönäissyt vaunut, joissa olin, pois tieltä, että saisin elää. Ehkä tästä syystä olen joskus ajatellut, ja uskonutkin, että elämä on lahja — sain sen ikään kuin saatekirjeenä äidiltä perinnökseni”, Relander kertoo filosofi Tuomas Nevanlinnan kanssa keväällä julkaisemassaan kirjassa Uskon sanat.
Äidin kuoltua poika asui viisivuotiaaksi mummoloissaan, kunnes isä löysi uuden puolison.
— Isovanhempieni maailmassa kaikki uskontoon liittyvä oli positiivisella tavalla itsestään selvää. Äitini oli Taivaan Isän luona, joka näytti vähän samalta kuin oma isäni. Perustava kokemukseni oli lempeä, salliva ja rakastava kristillisyys, jota etenkin pullantuoksuinen äidinäitini eli mummelini edusti.
— Tiedän, että on hyvin ahdistavia kristinuskon tulkintoja, mutten pysty eläytymään ateistien uskontokritiikkiin, joka osuu ohi kohteensa. Minulla ei ollut lapsena yhtään negatiivista kokemusta kristinuskosta, Relander selvittää.
Oppinut ja nokkelan teräväkielinen kaksikko asettuu kiinnostavassa ja ajankohtaisessa keskustelukirjassaan uskonnon sisäpuolisiksi. Koemielessä. He yrittävät hahmottaa ”sekaan heittäytymällä”, mitä myönteistä annettavaa kristinuskolla on nykyajalle ja kuinka tradition voisi tulkita tuoreella tavalla.
Kosmiset perheenjäsenet
Jumalanpalveluksessa joka sunnuntai käyneen mummelin usko oli ”hiljaista, elämänmyönteistä ja lempeää, armeliasta arjen kristillisyyttä”. Toimelias nainen oli esimerkiksi kutonut kaikki Kauniaisten seurakunnan pappien stoolat. Mummeli ei sietänyt tekohurskasta uskoa, joka julisti oikeaa oppia ja tuomitsi silloin, kun olisi pitänyt antaa anteeksi.
Toisen isoäidin puoleisen suvun uskonnollisuus oli oppineempaa.
Jukka Relander sai kokemuksen Jumalasta ”kosmisena perheenjäsenenä”, joka on samanaikaisesti läsnä ja tavoittamaton ja jonka luokse äiti katosi.
Tätä nykyä hän ei kuitenkaan pysty jakamaan mummelinsa hiljaista uskollisuutta kirkkoa kohtaan eikä isoäidin uskoa, joka toi varmuutta elämään ja rohkeutta viimeisiin vuosiin, jolloin hän odotti pääsevänsä rakkaidensa luo.
— Uusperheessämme usko ei ollut erityisesti läsnä. Pappi kysyi isäni hautajaisia valmisteltaessa, mikä hänen suhteensa uskontoon oli. Vastasin, että isä uskoi kyllä johonkin, muttei ihan niin kuin kirkko opettaa. Pappi näytti vähän järkyttyneeltä, joten lohdutin häntä sanomalla, että noinhan Lutherkin ajatteli, Relander virnistää.
Vasemmiston ja kirkon kohtalonkysymys
Jukka Relander aloitti historian opintonsa Helsingin yliopistossa vuonna 1988. Väitöskirjatyö taistolaisuuden psykohistoriasta viivästyi, kun monialainen ajattelija imaistiin tv- ja radioesiintyjäksi, kolumnistiksi, luennoitsijaksi ja kirjailijaksi sekä politiikkaan.
Opiskelijat kokivat 1980-luvulla taistelevansa vapauden puolesta vanhaa konservatiivista maailmaa vastaan, jota kirkkokin edusti.
— Pakka meni uusiksi 1990-luvun alussa, kun Neuvostoliitto ja markka romahtivat ja nuoriso jäi työttömäksi. Yhtäkkiä ahdistava konservatiivinen kehikko kirkon ympäriltä murtui. Huomattiin, että kirkko olikin yhteiskunnassa ainoa ääni, joka puhuu heikkojen puolesta, historioitsija analysoi.
Viher-vasemmistolaisesti orientoituneet Relander ja Nevanlinna näkevät nyt, että työväenliike ja kirkko tekevät tahoillaan työtä suhteessa samoihin toivoon, veljeyteen ja armoon liittyviin kysymyksiin. Niiden kohtalonkysymyskin on sama: pystyvätkö ne muotoilemaan uskottavasti viestin, joka herättää aidosti toivoa?
Kirjoittajat haastavat vasemmiston valtavirrassa eläneen ateismin.
”Ateistit! Pois kummallinen varjonyrkkeily etukäteen voitettua ääliömäistä vastustajaa vastaan. Kehään kamppailemaan omaa uskoa, totuusnarsismia ja kristillistä tiedostamatonta vastaan”, Nevanlinna tykittää kirjassa.
”Samaan hengenvetoon voisi asettaa vastaavan haasteen kristityille: on aika luopua hokemista ja hengen velttoudesta. Usko on parhaimmillaan jatkuvaa kysymistä ja kyseenalaistamista”, Relander lisää.
Oma osuus kirjasta tuntuu hänestä nyt hämmentävänkin uskonnolliselta tekstiltä. Suhdettaan Jumalaan Relander ei ole kuitenkaan ratkaissut. Hän ei ole tullut uskoon, mutta määrittelee itsensä kristityksi, jos valita pitää.
Hengellisesti vihreät
Jukka Relander oli reilu vuosi sitten vetämässä vihreiden poliittista ohjelmaryhmää. Hänen kirjaamansa ajatukset valtion ja kirkon suhteesta olivat suopeita kirkon työn jatkumiselle Suomessa.
— Kannatan uskontojen positiivista suvaitsemista ja veronkanto-oikeutta niin luterilaisille, muslimeille, juutalaisille ja kaikille, jotka pitävät hautausmaita yllä. En kannata kirkon täydellistä erottamista valtiosta.
Puoluekokous jyräsi äänestyksessä Relanderin linjaukset. Jyrkkä kirkonvastainen ohjelma oli epäilemättä yksi osasyy vihreiden murskaavaan vaalitappioon. Moni kristitty vihreiden ex-äänestäjä jätti antamatta äänensä kristinuskonvastaiseksi profiloituneelle puolueelle.
Relander purki pettymystään kysymällä, odotetaanko valtion ryhtyvän hoitamaan myös pyhiä toimituksia kuten ehtoollista.
Hän on saanut kuulla paljon kuittailuja vihreiden kannasta kirkkoon. Ateistinen puoli kokousväestä oli Relanderin mielestä paremmin organisoitunut. Siihen kuului runsaasti nuorta väkeä, jolla oli taipumusta jyrkkyyteen ja ehdottomuuteen.
— Puolueemme kirkkokritiikkiin liittyi nuoruuden auktoriteettikapinaa. Vaikka kirkko ei ole enää entiseen tapaan kontrolloiva auktoriteetti, vanhaa asetelmaa yritetään manata esiin.
— Ihmiset tarvitsevat jonkin tahon, jota näpäyttää, ja paremman puutteessa kirkkokin käy. Nuori edistyneistö haluaa kostaa jonkin synnin, jonka kirkko on joskus tehnyt, vaikka ei se minun mielestäni ole mitään erityisen pahaa tehnyt ainakaan viime aikoina.
Relander muistuttaa, ettei vihreiden linjaus edustanut läheskään koko puoluekentän, varsinkaan johtohenkilöiden näkemyksiä. Se meni kiireesti läpi yhtenä 900 ehdotuksesta.
Moderni sovitus tutusta teemasta
Kesällä Jukka Relanderilla oli jännittävä ja pysäyttävä kokemus. Häntä oli pyydetty puhumaan viulisti Pekka Kuusiston johtamille, klassiseen musiikkiin keskittyville Meidän Festivaaleille Tuusulan kirkkoon.
Puheenvuoro oli sijoitettu Histan veisaajat -lauluyhtyeen esityksen väliin. Nuorista muusikoista koostuva espoolainen a cappella -yhtye esitti körttivirsiä. Ennen Jukan puhetta he veisasivat vielä norjalaisen virren. Massamurhaaja oli riehunut Norjassa edellisenä päivänä.
— Siionin virret ovat heviä kamaa. Oli äärimmäisen mielenkiintoista, miten tulkitsijat, joista vain yksi tuli körttitaustasta, antoivat uutta virtaa vanhoille virsille moderneilla sovituksillaan. Viattomat nuoret laulajat seisoivat biisiensä takana tukevasti kuin taistolaisten Agit Prop aikanaan.
Musiikki loi kirkkoon niin vahvan tunnelman, että Relanderilta menivät pasmat sekaisin. Hän oli valmistautunut heittämään kevyttä filosofista läppää, mutta huomasikin saarnaavansa ilottomasti ja huumorintajuttomasti vakavista asioista.
— Koko jengi itki kirkossa. Se oli hyvin voimakas yhteinen tunne. Joku voisi nimittää sitä jopa uskonnolliseksi kokemukseksi. Tunnelman tiheys tavoitti minut puhuessani ja jälkikäteen on vaikeata toistaa, mitä sanoin. Huomasin puhuvani jotakin elämän ainutkertaisuudesta ja anteeksiantamisen mahdollisuudesta. Armosta.
Älykön tulokulma taivaaseen
Armon teema puhuttelee Jukka Relanderia eniten kristinuskossa. Hänestä kristinuskon pääpointti on Jumalan armo ja anteeksianto, jota ei voi itse ansaita.
— Armo on jotakin, mitä tapahtuu ihmisten tai ihmisen ja Jumalan välillä. Kuvittelen uskonnollisten kokemusten olevan yksilön ja Jumalan välisten rajojen kumoutumista. Minulla ei ole ollut sellaisia, enkä osaa niitä kaivata, mutta olen avoin ajatukselle, että voisin joskus kokea uskonnollisen kokemuksen.
Intellektuellin tulokulma kristinuskoon on ensisijaisesti älyllinen eikä kokemuksellinen. Relander yhtyy nauraen ystävänsä Tuomas Nevanlinnan vertaukseen.
— Tuomas kuvasi, kuinka hän näkee kuoltuaan kaksi kylttiä. Toisessa lukee ”Taivaaseen” ja toisessa ”Luentoja taivaasta”. Hän lähtee luonnollisesti jälkimmäiseen suuntaan.
Ystävysten yhteinen yritys ottaa haltuun kristillinen ajattelu osui erilaisiin elämäntilanteisiin.
— Tuomas kertoi innostuneena uusista ajatuksistaan ja kirjoista, joita oli lukenut. Samaan aikaan minulla oli nyrkit savessa himassa, missä alle vuoden vanha tytär oli kotihoidossa. Yritin puristaa itsestäni paperille viimeisetkin pisarat siitä, mitä olin aiemmin tullut ajatelleeksi kristinuskosta.
— En päässyt uppoutumaan kuin väläyksittäin samanlaisiin sfääreihin kuin Tuomas, joka meni aika syviin ulottuvuuksiin. Tämä prosessi muovasi enemmän hänen uskonnollista ajatteluaan.
Kansanedustajaehdokkaan elämä oli keväällä hullunmyllyä. Intensiivisestä kirjoitusprosessista juuri selvinnyt isyyslomalainen teki vaalityötä öisin. Sitten seurasivat hallitusneuvottelut. Kesällä hän sai onneksi hengähdettyä.
Rukouksen itu elää
Relanderin lapset on kastettu. Perheessä pohditaan, tulisiko lapsille antaa myös uskonnollista kasvatusta. Isä miettii, pitäisikö hänen opettaa lapsille iltarukous.
— Pojastani saattaa tulla uskonnollisempi kuin minusta. Hänellä oli 4-vuotiaana voimakas hengellinen kokemus, kun kävimme Pietarinkirkossa Roomassa ja hän näki Pietà-veistoksen, jossa kuollut Jeesus makaa Marian sylissä.
Relanderin tyttären iltarituaaleihin kuuluu rukouksen itu. Hän lausuu puolitoistavuotiaan haparoivalla äänellä kaikkien läheisten ihmisten nimet ennen nukkumaanmenoa.
— Tapa on lähtenyt tyttärestä itsestään, mutta se on oikeastaan ihan sama muoto, jonka isoäitini opetti minulle, kun iltaisin pyysimme siunausta kaikille läheisille.
Mummelien usko on tainnut sittenkin kantaa sukupolvien yli.
Jaa tämä artikkeli: