Gurun opissa: Arjen pyhäkkö
Vuosikaudet erämaassa elänyttä koptilaista erakkoa houkuteltiin pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Hän vastasi hyvää tarkoittaville ystävilleen, että hänelle Pyhä Jerusalem oli siinä, niissä luolissa ja niiden ympärillä, missä hän eli.
Tarina ei kerro, kuinka kauan hänen oli pitänyt odottaa ja kestää sitä, että mitään ei näyttänyt tapahtuvan. Oli vain arjen yksinkertaiset askareet, toisiaan seuraavat aamut ja illat, vuodenaikojen vaihtelut ja rukoushetket. Kauanko kesti, ennen kuin hän oivalsi, että se mitä hän etsi, oli koko ajan odottanut hänen oman levottoman sydämensä pohjalla? Siellä odotti pyhäkkö, paikka, jossa Jumala ja ihminen kohtaavat.
Istuin yhtenä iltapäivänä omaishoitajien keskellä ja kuuntelin heidän kertomuksiaan. He kokoontuvat silloin tällöin jakamaan kokemuksiaan ja etsimään lohtua toistensa lohduttomista tarinoista. Niin olisi voinut äkkiseltään sanoa. Jollakin kummallisella tavalla, pieni, vaatimaton huone, jossa kokoonnuimme, oli vaivihkaa täynnä kasvavaa ymmärrystä, jaettua ikävää, surua ja hersyvää naurua ja valoa.
Huone alkoi tuntua arjen pyhäköltä. Ymmärsin istuvani keskellä tämän päivän erämaaisiä ja varsinkin -äitejä. Eivät he sitä tienneet olevansa. Eivät he etsineet huomiota, kylläkin tukea toisistaan. Heissä tuntui olevan nöyryyttä, jota erämaan pyhien kerrotaan etsineen.
Nöyryys ei ole sitä, että tekee itsensä pieneksi. Elämä itse on vain opettanut ottamaan kaiken vastaan sellaisena kuin se tulee. Huolenpito läheisestä oli pakottanut luopumaan omista odotuksista, ohjelmista ja asenteista, joilla itsemme varustamme. Tilalle oli tullut avoimuutta ja avaruutta, jota muutoin ei ehkä olisi oppinut. Jotain siitä, mistä Jeesus puhui. Ettei meidän tulisi kulkea ohi niistä vähäisistä, jotka keskellämme jo katselevat hänen Isänsä kasvoja.
Jaa tämä artikkeli: