Gurun opissa: Jumalan jano
Jeesus sanoi autuaiksi niitä, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano. Siihen janoon ei auta mikään, vaikka kuinka joisi — paitsi Jumala.
”Jumala, minun Jumalani, sinua minä odotan. Sieluni janoaa sinua, ruumiini ikävöi sinua ja uupuu autiomaassa ilman vettä.”
Psalmien rukoukset ovat täynnä Jumalan-ikävää. Ne ovat täynnä Jumalaa. Ne ovat huutoa ja kuiskausta Jumalan puoleen, pyyntöä ja palvontaa. Katse kohoaa korkeuksiin, kädet kurkottavat ylös kiitoksen eleeseen tai epätoivoiseen vetoomukseen. Etkö sinä kuule, oletko aivan mykkä, etkö näe, mitä sinun omillesi tapahtuu? Näethän, että olen aivan rikki lyöty ja lopussa, sydämeni värisee tuskasta.
Psalmit ovat ruumiin rukousta. Sen huomaa, kun lukee psalmeja kokonaisuuksina eikä vain kauniina muistolauseina. Ruumis seuraa minua kaikkialle, sitoo minua, pitää hengissä, siinä tunnen olevani elossa, siinä tunnen häpeää ja syyllisyyttä, siinä iloitsen. Se on ainoa paikka, jossa voin olla olemassa, ainoa paikka, jossa voin rukoilla ja kaivata Jumalaa.
Psalmien Jumala elää konkreettisesti, ei jonakin suurena tuntemattomana, jonka olemassaolosta voi väitellä. Hän ei käyskentele puutarhassa, vaan hän istuutuu, verhoutuu, nukkuu ja herää, nousee ylös, astuu taivaisiin, ojentaa käsivartensa. Hänen vaunujensa pyörät ryskyvät. Hänellä on silmät, nenä, kasvot, korvat, suu. Hän voi näyttää ja kätkeä kasvonsa. Hän näkee kansansa kurjuuden, hän nostaa köyhän kuopastaan, hän vastaa ja hän vaikenee. Hän voi pitää kädestä.
Rukousten kieli on yksinkertaista ja lapsellista. Lapsia me olemme, kun on puhe Jumalasta ja kun elämämme järkkyy. Rukouksen kielikuvat ovat hienostelemattomia ja karkeitakin, niin saa olla. Sellaisia mekin saamme olla Jumalan edessä. Paljaita ja alastomia, murtuneita Jumalan kuvia.
Jaa tämä artikkeli: