Gurun opissa: Omassa vai Jumalan varassa?
Jos Jumala saa olla elämäsi keskus, sinun ei tarvitse ripustautua mihinkään eikä kehenkään.
Jyrkkä mäki panee puuskuttamaan. Rinkka painaa hartioita. Ponnistus tuntuu pohkeissa. Tuntuu, että polvetkaan eivät ole enää entisensä. Ikä tekee tehtävänsä.
Harjun päällä lasken rinkan maahan ja ravistan hartioita. Hengitän syvään raikasta syksyn ilmaa. Haapojen lehdet värisevät tuulessa ja irtoavat sitten kellanpunaisena parvena. Tässä hetkessä on helppo uskoa.
Lasken hartioita, ojentaudun, hengitän, avaudun ja otan vastaan ihmeen, joka ei ole omassa vallassani. Saan päästää irti omista ponnisteluistani ja aistia Jumalan hyvyyden. Putoavasta haavan lehdestä tulee oman tekemiseni katoavuuden symboli. Näen siinä Luojan puhuttelun.
Usko on yhtä aikaa luottamuksen ja luopumisen opettelua. Uskon elämän ensimmäinen käsky kuuluu: ”Minä olen Herra sinun Jumalasi, sinulla ei saa olla muita jumalia.”
Lutherin mukaan tuo käsky tarkoittaa sitä, että sinä annat Jumalan olla Jumala ja odotat häneltä kaikkea sitä hyvää, mitä kaipaat. Kun hätä tai onnettomuus kohtaa sinut, menet hänen turviinsa ja pysyt hänen luonaan. Kaikki käy lopulta hyvin, ”kunhan vain et anna sydämesi kiintyä mihinkään muuhun etkä levätä missään muussa”.
Olet riippuvainen monista asioista ja monista ihmisistä. Jos Jumala saa olla elämässäsi kaiken hyvän perimmäinen lähde, sinun ei tarvitse ripustautua mihinkään eikä kehenkään.
Aina kun lasket elämäsi jonkin muun kuten rahan, uran, työn, onnen, opin tai toisen ihmisen varaan, lasket sen lopulta tyhjän päälle – ainakin jos teet siitä elämäsi ainoan perustan. Jos taas Jumala saa olla elämäsi keskus, muu löytää kyllä paikkansa. Silloin et väärinkäytä toisten hyväntahtoisuutta etkä alistu hyväksikäyttöön, vaan iloitset siitä, että sinulla on lähimmäisiä ja lähimmäisilläsi sinut.
Ensimmäinen käsky valaisee kaikki muut käskyt. Kun Jumala saa olla sinulle Jumala ja kaiken hyvän antaja, opit rakastamaan.
Jaa tämä artikkeli: