Kuva: Matti Pikkujämsä

Gurun opissa: Pyyntörukous on hyvä rukous

Kun rukoilet, kuuntele, mitä haluat. Voit kuulla sen takaa syvemmän kaipauksen ja pyynnön.

• 11.10.2016 10:40
• Lauri Maarala

Tässäkään perheessä aikuistuva nuori ei valinnut sitä tietä, jonka vanhemmat olivat suunnitelleet. 19-vuotiasta Tuomasta veivät muut voimat. Vuoden 1244 keväällä hän aiheutti vanhemmilleen shokin pukemalla ylleen kiertelevää elämää viettävien dominikaanien kaavun. Tuomas oli aloittanut opiskelun Napolin uudessa yliopistossa ja tutustunut kaupungilla dominikaaniveljiin.

Tuomaksen päätös murskasi vanhempien toiveet. Poika oli laitettu jo viisivuotiaana Monte Cassinon luostariin oppia saamaan. Vanhemmat eivät voineet käsittää, mikä sai Tuomaksen kiinnostumaan köyhyydessä elävistä kulkureista ja katusaarnaajista. Äidin käskystä Tuomaksen veli haki ratsujoukon kanssa Tuomaksen dominikaanien käsistä, ja tämä joutui vuodeksi kotiarestiin perheen linnaan. Mikään ei kuitenkaan kääntänyt pojan päätä, vaan vanhempien piti antaa periksi.

Dominikaanit eivät eläneet muurien suojassa. He kulkivat jalkaisin ja puhuivat ja saarnasivat kaduilla ja toreilla. He arvostivat oppimista ja hyvää puhetaitoa, ja moni opiskeli uusissa yliopistoissa.

Tuomaksesta tuli dominikaaniveljien ja saarnaajien opettaja. Kun esimiehet pyysivät Tuomasta uudistamaan heidän koulutustaan, hän perehtyi tehtävään perinpohjaisesti. Syntyi klassikkoteos Teologian summa, jossa Tuomas pyrki ottamaan haltuun koko sen aikaisen maailmankuvan. Hänen tavoitteenaan oli koota yhteen kaikki se, mitä saarnaajan tuli tietää ja osata, että voisi puhua Jumalasta syvällisesti ja selkeästi.

Harva meistä ikinä lukee Tuomaksen teoksia. Niiden perusviesti antaa kuitenkin ajattelemisen aihetta. Dominikaanien piti olla saarnaajia ja rippi-isiä tien päällä, vailla varmaa asuinsijaa ja omaisuutta. Tärkein, mitä he kuljettivat mukanaan, oli rukous. Jos he halusivat saarnata elämästä toisille, sen piti nousta heidän omasta eletystä elämästään. Heidän teologiansa piti olla sellaista, että sitä voi köyhinkin kuljettaa mukanaan.

Yksinkertaisimmillaan rukous on pyytämistä: pyydät Jumalalta jotakin, mitä haluat, opetti Tuomas. Kun rukoilet, kuuntele haluasi. Voit myös kuulla sen takaa syvemmän kaipauksen ja pyynnön. Voit kuulla Jumalan Hengen huokauksen, joka ohjaa rukoustasi.

Jumala kyllä tietää, mitä tarvitset. Rukouksesi ovat jo hänen luonaan. Pyyntösi ei muuta häntä, se muuttaa sinua. Sinulle selviää, mitä tarvitset.

Joulukuussa vuonna 1273 Tuomas sanoi lopettavansa kirjoittamisen, koska kaikki, mitä hän oli kirjoittanut, oli olkea. Oliko hän lopen uupunut ja tunsi sanoneensa kaiken, vai oliko hän nähnyt Jumalasta jotain, minkä valossa kaikki sanottu näytti turhalta? Joku on laskenut, että ainakin Tuomas oli kulkenut 15 000 kilometriä dominikaaniveljen kaavussaan. Hän oli alle viidenkymmenen.

Rukoilemista Tuomas ei lopettanut. Ehkä hän halusikin muistuttaa siitä totuudesta, että kaikki sanat Jumalasta syntyvät hiljaisuudesta ja palaavat siihen. Alussa ja lopussa on ihmettely, rukous.