Toivottu tila. Parisuhteessaan onnelliset hankkivat muita todennäköisemmin lapsia. Väestöliiton tutkimuksen mukaan ihmiset eivät tavallisesti hanki lapsia, jos he elävät huonossa pari-suhteessa. Lapsella ei yleisesti yritetä parantaa kuihtuvaa parisuhdetta.
Haaveena oma lapsi
Lapsettomuus johtuu useimmiten siitä, että toimivaa ihmissuhdetta ei ole löytynyt.
Tekstit Pauliina Koponen
Kuva Sirpa Päivinen
Elina:
Joskus parikymppisenä, kun ystäväni ja tuttuni saivat lapsia, minäkin ajattelin haluavani lapsia.
Kuvittelin, että lapsi näyttäisi vähän minulta. Voisin kertoa hänelle elämästä. Ohjata elämään sillä tavalla kuin itsekin haluaisin. Hänestä tulisi minun ihmiseni.
Vaikka minua kannustettiin lasten saamiseen, en halunnut tulla raskaaksi. Mieheni sanoi joskus haluavansa lapsia, mutta en uskonut, että hän tarkoitti sitä. Arvelin, että jäisin lapsen kanssa yksin, ainakin henkisesti. Sisimmässäni tiesin olevani naimisissa väärän ihmisen kanssa.
Eron jälkeen olin sinkkuna seitsemän vuotta. Joskus ajattelin, että tässähän tämä paras lastentekoaikani menee. En kuitenkaan etsinyt itselleni tulevien lasteni isää, vaan kaipasin parisuhteeseen.
Tapasin nykyisen mieheni 32-vuotiaana. Seurustellessamme puhuimme, että haluaisimme yhden biologisen lapsen ja yhden adoptiolapsen. Päätimme kuitenkin, että aivan ensin tutustuisimme toisiimme kunnolla. Mieheni halusi, että ottaisimme koelapsen – koiran. Kului kuukausia, ennen kuin lämpenin ajatukselle. Kun koira tuli meille, yllätyimme. Minä olinkin se, johon koira leimautui.
Sitten tuli talousvaikeuksia. Jouduimme vaihtamaan työpaikkoja ja tulomme vähenivät. Ajattelimme, että taloustilanteemme ei kestä perheemme kasvamista. Halusimme, että vaikka meillä olisi lapsia, rahat eivät olisi aina lopussa. Että voisimme matkustella, ja silti rahaa jäisi säästöönkin.
Kun sitten saimme paremmat työpaikat, mieheni ilmoitti olevansa liian vanha lapsia ajatellen. Hän oli 45 -vuotias, minä 40. Itse olisin ollut vielä kahden vaiheilla, mutta lopulta ajattelin, että ihan hyvä näin. En tunne olevani liian vanha saamaan lapsia. Mutta liian mukavuudenhaluinen olen. Minulla on useita samanikäisiä ystäviä, joilla on ihan pieniä lapsia. En kadehdi heitä koskaan. Heidän elämänsä on rankkaa.
Äidilliset tunteeni tyydyttyvät koiran äitinä. Kun katson nukkuvaa koiraani, minulle tulee mukavan lämmin olo.
Toisaalta yli 10-vuotiaiden lasten kanssa olisi kiva jo tehdä yhdessä asioita. Jos meillä ei olisi ollut niin tiukkaa rahojen kanssa, meillä saattaisi olla lapsia. Tai jos nykyinen mieheni olisi joskus vuosia sitten ilmaissut, että hän haluaisi lapsia nyt, olisin ehkä suostunut siihen. Tai jos olisi tapahtunut ”iloinen yllätys”, niin sitten olisimme varmasti yrittäneet tehdä parhaamme vanhempina, olisi tilanne ollut mikä tahansa. Mutta nyt juna on jo mennyt tässä asiassa.
Kun sisarukseni ovat viime vuosina saaneet lapsia, äitini on joka kerta kysynyt, olisinko minäkin halunnut. En olisi. En kuitenkaan tunne olevani itsekäs. Enhän itse asiassa tiedä, olisinko edes voinut saada lapsia.
Tänään on 11. hääpäivämme. Juhlimme sitä koirapuistossa lapsettomien ystäviemme kanssa.
Henna:
Heti ekoilla treffeillä ilmoitin, että minä en sitten halua lapsia. Mika kertoi, että hän on kyllä ajatellut saavansa lapsia. Monta lasta, vaikkapa kolme.
Siitä huolimatta Mika ei koskaan vaatinut minulta lapsia. Tutuille Mika aina sanoi, että ”meille ei tule lapsia, koska me ollaan niin päätetty”. Vaikka minä olin se, joka oli asian tavallaan hänenkin puolestaan päättänyt.
Kun paras kaverini, joka oli aina vannonut lapsettomuutta, sai lapsen, ajatukseni alkoivat muuttua. Ajattelin, että voisin sittenkin haluta korkeintaan yhden suloisen ja helpon lapsen.
Antti sai alkunsa heti ekasta yrittämisestä. Se oli meidän onnemme. Jos yrittämistä olisi pitänyt jatkaa vuosia, lasta ei olisi varmasti saatu ollenkaan. Olin tuolloin 32-vuotias.
Vauvavuodesta en muista juuri mitään. Kadotin yöuneni leikkauskomplikaatioiden vuoksi, lapsi oli allerginen ja itki paljon. Vasta kolmen vuoden päästä uskalsimme ajatella, että toinen lapsi saa tulla. Katsottiin kalenterista, että milloin se voisi syntyä.
Mutta mitään ei tapahtunut. Tutkimuksissa ilmeni, että Mikan siittiöt eivät liikkuneet ja minulla oli vain yksi toimiva munasarja. Ymmärsimme, että Anttikin on ihme.
Siihen saakka elämässä moni asia oli mennyt suurin piirtein niin kuin olin itse toivonut. Nyt olin katkera ja kiukkuinen, kapinoin: miksi en saa päättää kehostani itse, siitä miten se toimii.
Meille kerrottiin hedelmöityshoidoista. Kokeilimme kevyimpiä hoitoja muutaman kerran, mutta sen pidemmälle emme halunneet mennä. Meistä tuntui, että silloin ottaisimme sellaisen roolin, joka ei meille kuulu.
Mika olisi voinut jatkaa yrittämistä vaikka vuosia, mutta minä en. Nelikymppisyys lähestyi, ja pettymykset kuukausi toisensa jälkeen olivat liian rankkoja.
Kun joku kysyy, että haluammeko lisää lapsia, sanon, että emme voi saada. Kyselijät yleensä hiljenevät. Jotkut säälittelevät meitä.
Enää ei tunnu haikealle. Onneksi on tämä yksi lapsi ja onneksi olen saanut kokea raskauden, synnytyksen ja äitiyden, koska kaikki naiset puhuvat niistä koko ajan. Tuntuisi varmaan ulkopuoliselta olla lapseton. Elämä on nyt hyvää. Uskomme, että sen oli tarkoitus mennä näin.
Jaa tämä artikkeli: