Yksityiskohtia. Esko Männikkö on keskittynyt eläinkuvissaan suihin, silmiin ja niskan kaareen. Kuvassa Nimetön Harmony Sisters -sarjasta vuodelta 2007. Kuva: Esko Männikkö
Haihattelija, joka tekee mitä haluaa
Moni suuren yleisön tuntema taiteilija joutuu juuri tunnettuutensa takia outoon vankilaan. Menestynyt taiteilija on tapana luokitella tietyn teeman ja urallaan usein vain lyhyen vaiheen tuottamaan kliseiseen lokeroon. Näin on käynyt myös oululaiselle valokuvataiteilijalle Esko Männikölle (s. 1959).
Männikkö valittiin vuonna 1995 Vuoden nuoreksi taiteilijaksi ja hänen uransa – myös kansainvälinen ura – lähti rakettimaiseen nousuun. Maine syntyi pitkälti pohjoisen peräkammarinpoikia kuvaavasta laajasta sarjasta Naarashauki. Männiköstä tuli pohjoisten metsästystä ja kalastusta harrastavien sekä kaljaa juovien äijien tulkki – ja maailmalla varmaan laajemminkin oudon suomalaisuuden dokumentoija.
Taiteilija itse kieltää dokumentaarisuutensa ja korostaa hakevansa ensisijaisesti kauneutta. Tätä korostaa myös hänen myöhempi uransa. Hän on ihmisten lisäksi kuvannut esimerkiksi autioita taloja ja niiden hiljaista maatumista etsien ajan patinan ja inhimillisten muistojen hiljaista toisiinsa sulautumista.
Esko Männikkö on myös kuvannut eläimiä, eikä niitäkään dokumentaarisesti vaan keskittyen yksityiskohtiin: suihin, silmiin, niskan kaareen. Hän itse korostaa, että ne eivät ole kuvia lajeista vaan ”kuvia jostakin”. Siis pelkästään visuaalisia kuvia. Itse koin juuri nämä kuvat ongelmallisiksi, koska niistä puuttuu se inhimillisen läsnäolon täyttämä monikerroksinen merkityslataus, joka Männikön muille kuville on ominaista.
Männikkö kuitenkin sanoo olevansa ”haihattelija, joka tekee mitä haluaa”, joten kai tämäkin on vain nieltävä osana Männikön urastaan luomaa kokonaistaideteosta. Sellaisesta pohjimmiltaan on kuitenkin kyse. Männikkö itse toteaa tekevänsä ”loputonta omakuvaa”. Hän kertoo kaikkien ottamiensa valokuvien olevan hänen omaa sielunmaisemaansa.
Männikkö on seikkailija ja romantikko. Raunioromantikkona hän on viihtynyt myös hautausmailla, joissa ihmiset taas kohtaavat toisensa ja joissa heistä muistuttavat merkit patinoituvat ja maatuvat nekin hiljalleen kuin hylätyt asumukset konsanaan.
On Esko Männikkö ollut kantaaottavakin. Yhdessä kollegansa Pekka Turusen kanssa hän kuvasi aikoinaan Kuolan niemimaan massiivisia ympäristötuhoja sarjassa Remont. Molemmat olivat tuolloin ympäristöliikkeen aktiiveja.
Ennen kuin Suomessa edes tunnettiin sanaa maahanmuuttokriittinen, alkoi Männikkö kuvata sarjaa Organized Freedom 2. Hän kuljetti maahanmuuttajia aiemmin kuvaamiinsa autiotaloihin, kuvasi erivärisiä ihmisiä rappeutuneissa ympäristöissä. Vaikka Männikkö toteaakin humoristisesti ”sivistyksen saapuneen Pudasjärvelle” nähtyään siellä ensimmäiset tummaihoiset, en kuitenkaan ymmärrä näiden kuvien poliittista ulottuvuutta. Tuloksena on vain absurdi törmäyttäminen. Mielestäni Männikkö iski harhaan ryhtyessään ohjaamaan ja asettelemaan ihmisiä toisin kuin muussa ihmiskuvauksessaan, jossa leimaa-antavaa on ollut autenttinen paikallisuus sekä kuvaajan rento ja empaattinen asenne.
Kaikkineen Männikön näyttely on kuitenkin hieno kooste hänen urastaan, jota se avaa moneen suuntaan – ja kuroo taas onnistuneesti yhteen häkellyttävän runsaassa ja sekamelskaisessa ripustuksessaan.
Otso Kantokorpi
Esko Männikön Time Flies Helsingin Taidehallissa. Avoinna ti, to, pe 11–18, ke 11–20, la–su 11–17, ma suljettu. Liput 10/7 e.
Jaa tämä artikkeli: