Akseli Gallen-Kallelan vuonna 1887 maalaama Talonpoikaiselämää kuvaa syrjäisen Ekolan torpan elämää Keuruulla.

Hämäränhetkellä tehtiin puhdetöitä

Entisaikoina valoisa aika käytettiin tarkkaan hyödyksi yhteiseksi hyväksi.

• 11.01.2012 09:19
• Lotta Numminen
• Lehti

Mitä jos työt ja työajat määräytyisivät valon määrän mukaan? Sammuta testiksi valot ja jatka lukemista. Päivällä se saattaa kirkkaalla säällä onnistua, illalla lukeminen on mahdotonta ja kynttilänkin valossa se on hieman ärsyttävää.

Nykyajan länsimainen lineaarinen aikakäsitys perustuu siihen, että aika on jatkuvaa. On menneisyys, tulevaisuus ja nykyisyys. Vielä vuosisata sitten Suomessa opeteltiin lukemaan hämärässä öljylampun valossa. Aikakäsitys perustui varsinkin maaseudulla luonnon kiertokulkuun.

— Aikaa mitattiin auringon laskulla, kuun nousulla, kevään etenemisellä ja syksyn tulolla, kertoo eläkkeellä oleva folkloristi Henni Ilomäki. Hän on tehnyt uransa Suomen Kirjallisuuden Seuran kirjastonjohtajana ja tutkinut entisaikaista maailmankuvaa.

Kaikki pyörii töiden ympärillä

Suomalaisessa maatalousyhteiskunnassa luonto määräsi, mitä töitä tehtiin, ja työt määräsivät arjen kulun. Talonpojilla oli käytössä vuotuiskalenteri, joka määräytyi töiden mukaan. Töitä tehtiin muun muassa muuttolintujen liikkeiden, pellon viillosten kuivumisen ja heinän kasvun mukaan. Tiedettiin tarkkaan, milloin piti merkata jääteiden paikat järvelle ja milloin oli hyvä aika teurastaa eläimet.

— Kaikki asiat pyörivät työn ympärillä, se ei ole vain tämän päivän ilmiö. Nykyihmiset helposti ajattelevat, että joskus silloin toimittiin viisaasti ja osattiin jarrutella. Kun talon peltotyöt syksyllä oli tehty, talvella tehtiin sisätöitä.

Entisaikaan rauhoittuminen talvella oli luonnon sanelema pakko, kun keinovalo ei pidentänyt työpäiviä. Valoisa aika käytettiin tarkkaan hyödyksi.

— Kesällä tehtiin pitkiä päiviä, kun valoa riitti. Korkeintaan nuoret jaksoivat lähteä yöjalkaan ja tansseihin.

Hämäränhetkellä, kun vielä näki vähän tehdä jotain, keräännyttiin yhteen tekemään puhdetöitä. Miehet tekivät puutöitä ja naiset käsitöitä.

— Istuttiin pimeässä tai päreen valossa ja tehtiin, mitä pystyttiin. Naiset kehräsivät lankaa pellavasta, joka oli kesällä kasvatettu. Seuraavaan kesään mennessä siitä oli tehty kangasta. Kesällä ei ollut aikaa istua kutomassa.

Työ hallitsi jo silloin, mutta se oli yhteisöllistä, ei niin yksilökeskeistä kuin nykyisin. Entisaikaan työtä tehtiin yhteisen hyvän eteen, ei vain itselle.

Ilomäen mukaan tässä voisi olla oppimista.

— Nykyaikainen palkitsemisjärjestelmä on välitön: saadaan rahaa, kun tehdään jotain. Ennen nähtiin niin, että tulevaisuudessa odottaa jokin asia, kun yhdessä teemme jotain tietyllä tavalla. Se, että tekemisestä seurasi jotain hyvää, antoi lohdullisen perspektiivin elämään, joka saattoi olla muuten köyhää ja nälkäistä.

Traditiot siirtyvät tarinoiden

Hämäränhetken vietto menneenä aikana oli tärkeä kulttuuriperinnön ja tapojen siirtymisen kannalta. Sukupolvet, piiat, rengit ja talokunnat kerääntyivät tupaan yhdessä.

— Ne olivat tarinoiden kertomishetkiä. Vanhukset kertoivat juttuja, jotka joskus hiukan pelottivat lapsia. Tarinoita ja satuja kerrottiin koko vallitsevasta maailmasta, myös luonnon haltijoista.

Ilomäen mukaan traditiot voisivat nykypäivänkin siirtyä samalla tavalla, tarinoimalla.

— Nuorten aikuisten isovanhemmilla voi olla kokemuksia hämäränhetken vietosta. Moni huomaa liian myöhään, ettei ole kysellyt omilta isovanhemmiltaan tarpeeksi. Kannattaa jututtaa vanhoja sukulaisia puhumalla menneistä asioista ja tiedostaa kuuluvansa samaan yhteyteen.

Perinteet luovat turvallisuutta ja jatkuvuutta.

— Omilta sukulaisilta voisi kysyä esimerkiksi perintönä kulkevan itse tehdyn tyynyliinan tarinan tai onko isoisä ollut heinätöissä lapsena ja miten heillä vietettiin joulua, vinkkaa Ilomäki.

Auringon laskusta alkavalla hämärällä on monta nimeä: hämäränhyssy, sininen hetki, porvarillinen hämärä, siviilihämärä, yhteiskunnallinen hämärä. Monet näistä juontavat juurensa juuri siitä, että silloin näkee vielä tehdä yksinkertaisia töitä tai liikkua ilman valaistusta. Esimerkiksi ”porvarillinen hämärä” tulee siitä, että keskiajalla käsityöläiset ja porvarit näkivät vielä työskennellä ulkona.