Hänen olivat sanat

• 04.06.2012 14:27

Jos naiskirjoittaja on naimisissa kirjoittavan miehen kanssa, hän uhkaa jäädä varjoon. Marja-Liisa Vartiokin (1924-1966) tunnetaan ”sinä Paavo Haavikon vaimona”, vaikka nuorena kuolleen kirjoittajan tuotannossa kaikuu vahva oma ääni. Helena Ruuska tuo esille Vartion omana itsenään elämäkerrassa Marja-Liisa Vartio. Kuin linnun kirkaisu .

Ruuska osoittaa, että Marja-Liisa Vartio oli aikaansa edellä. Vartio kirjoitti verevästi naisen seksuaalisuudesta ennen kuin suomalaistekijät olivat feminismistä kuulleetkaan. Omassa elämässään hän koki katkerasti rakkauden sulot ja viillot. Ruuska maalaa, ehkä turhankin huolella, Vartiosta tunteilla käyvän naisihmisen, joka rakastuu impulsiivisesti ja elää onnettomana Valter Vartion rinnalla, kunnes Paavo Haavikko vie jalat alta.

Urbanisoitunut Vartio itkee teksteissään maalaismaisemaan, josta hän on kotoisin. Sanoja sikiää häpeästä: pieni Marja-Liisa oli vasta kohdussa, kun vanhemmat erosivat. Lapsuudesta nousee myös rakkaus lintuihin, joka elää läpi tuotannon. Tätä kaikkea Helena Ruuska analysoi vakuuttavasti.

Paikoin Ruuska lukee Marja-Liisa Vartion tekstejä liikaa elettyä elämää vasten. Vartion sukupolven modernistit muuten vastustivat tällaista biografismiksi kutsuttua tulkintaa.

Teos etenee kronologisesti, mutta välillä tapahtumia ryhmitellään myös teemoittain. Se johtaa haasteisiin: eräässä sivulauseessa käy niinkin hassusti, että Marja-Liisa Vartio on raskaana Paavo Haavikolle ennen kuin heidän suhteestaan on edes mainittu.

Parhaimmillaan kirja on, kun se asettaa Vartiota aikansa kirjalliselle kentälle. 1950-luvun modernistit eivät olleet yhtenäinen ryhmä, mutta kiihko sanoa vastaan vanhalle maailmalle yhdisti. Siinä joukossa Marja-Liisa Vartiolla on luovuttamaton paikkansa.

Vartio kuoli keuhkokuumeeseen 42-vuotiaana. Mitä lähemmäs kuolemaa tullaan, sitä seesteisemmäksi kerronta käy. Viimeinen sana jää Paavo Haavikolle. Runoon puettu lesken suru puristaa lukijan rintaa.

Marja-Liisa Vartio ei selittänyt elämää, vain näytti sen. Terävin kokonaisarvio tulee kollegalta, Helena Anhavalta : ”Näki liian selvästi – siis uhka.”

Saila Keskiaho