Häpeä ja syyllisyys pilaavat elämän
”Syvällä sisimmässämme jokainen meistä kaipaa tulla nähdyksi sellaisena kuin on. Se on yksi ihmisen perustarve. Kysymys on sellaisesta nähdyksi tulemisesta, ettei tarvitse piilotella ja kätkeä mitään itsestään.”
Häpeässä elämä jää elämättä, väittää Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Paavo Kettunen kirjassaan Häpeästä hyväksyntään. Hänen mukaansa häpeästä kärsivä tuntee olevansa kelpaamaton, joten hänen pitää kätkeä minuutensa, ettei kukaan näkisi, miten huono hän on. Pelko omasta kehnoudesta ajaa sellaiseen varovaisuuteen, ettei ihminen uskalla tehdä oikein mitään. Esimerkiksi ei-toivottu lapsi voi hävetä koko olemassaoloaan ja yrittää olla mahdollisimman huomaamaton.
Kettunen erottaa toisistaan noloushäpeän (disgrace shame) ja hienotunteisuushäpeän (discretionary shame), joka voi kuvata myös sanalla häveliäisyys tai kainous. Kainouden tarkoitus on suojella ihmisen minuutta. Jos kainoutta rikotaan ja ihmisen rajat ylitetään, hän – väärin kohtelun uhri – voi alkaa tuntea häpeää.
Uskonnon varjolla voidaan tehdä paitsi hyvää myös pahaa. Pakkokäännyttäminen tai pakottaminen uskon tunnustamiseen on toisen häpäisyä hengellisesti, ja taivaspaikan varaaminen vain omalle porukalle rumaa hengellistä vallankäyttöä. Toisen uskoa, vakaumusta ja pyhän tuntoa pitäisi sen sijaan kunnioittaa hienotunteisuudella. Vapaan ajattelun pitää olla oikeasti vapaata: minun on annettava toiselle oikeus omaan vakaumukseen, vaikka se poikkeaisi omastani.
Kun ihminen löytää armon, hänen syyllistävästä, vaativasta Jumalastaan voi tulla hyväksyvä, rakastava Jumala. ”Häpeästä kärsivää auttava armo ja hyväksyntä on vastaanotetuksi tulemista, syleiltynä olemista”, Kettunen kirjoittaa. Jokaisen ihmisen arvo on siinä, että hän on syntynyt ihmiseksi.
Pälvi Ahoinpelto
Paavo Kettunen: Häpeästä hyväksyntään. Kirjapaja 2014.
”Toisia syyllistämällä pyritään siirtämään vastuu pois itseltä. Aika moni puolestaan ottaa kovin hanakasti toisten syyllisyydet harteilleen – jopa pyytämättä, mutta varsinkin, jos niitä oikein sysätään kannettavaksi.”
Syyllisyydentunne on raskas taakka, mutta se ei aina kerro todellisesta syyllisyydestä. Näin sanoo kirjassaan Syyllinen olo aiemmin muun muassa liiallisesta kiltteydestä kirjoittanut teologi ja kouluttaja Anna-Liisa Valtavaara.
Varsinainen syyllinen voi olla taitava vierittämään syytä omista aikaansaannoksistaan toisten hartioille, jotta hänen itsensä olisi helpompi olla. Myös anteeksi antamattomuudella voi yrittää sitoa toisen lähes loputtoman syylliseksi.
Terve ja aiheellinen syyllisyys liittyy Valtavaaran mukaan omaan väärään tekoon tai sanaan taikka tekemättä jättämiseen. Vääristynyt ja aiheeton syyllisyys sen sijaan juontaa juurensa syyllistyvän persoonaan ja minäkuvaan. Se syntyy siitä, miten toiset kohtelevat minua. Kaikkein eniten vaikuttavat varhaisten ikävuosien aikana koetut vaille jäämiset ja vääryydet. Esimerkiksi alkoholiongelmaisen perheen lapsi saattaa ajatella aiheuttaneensa sen pahan olon, jonka vuoksi vanhempi juo. Hän on mielestään syyllinen.
Lapsen kasvattamisessa on tärkeää johdonmukaisuus, kohtuullisuus ja oikeudenmukaisuus. Sekä liian tiukat että epämääräiset rajat tai ylihuolehtiminen saattavat aiheuttaa lapsessa epävarman ja syyllisen olon.
Myös Jumalan vihalla tai uskonnollisen yhteisön kireillä normeilla voidaan syyllistää. Moni on saanut ihmisten ahtaiden käsitysten tähden loppuiäkseen vääntyneen kuvan Jumalasta. Valtavaara kuitenkin muistuttaa, että Jeesus antoi toisenlaisen, terveen, mallin ja ohjasi vapaaehtoisuuteen: hän ei pitänyt seuraajiaan mukanaan pakottamalla tai uhkailemalla. ”Aito usko syntyy ja elää vapaudessa, ja vain siinä se voi kasvaa terveesti.”
Pälvi Ahoinpelto
Anna-Liisa Valtavaara: Syyllinen olo. Kirjapaja 2014.
Jaa tämä artikkeli: