Aatamia etsimässä. Kirkkoisä Augustinus liitti syntiinlankeemuksen kysymykseen syyllisyydestä. Ihminen toimi siinä väärin. – Kirkkoisä Irenaeus näki syntiinlankeemukseen suhteen rikkoutumisena ihmisen ja Jumalan välillä. Ireneuksen näkemys nosti häpeän keskeiseksi, kertoi professori Paavo Kettunen Kriittisen korkeakoulun häpeäseminaarissa.
Häpeästä ei pääse eroon
Häpeää koetaan tutkijan mukaan erityisesti hengellisyyden ja seksuaalisuuden alueilla. Kokonaan häpeästä ei pääse eroon, eikä kannatakaan päästä.
Teksti Tuija Pyhäranta
Kuva Terhi Ekebom
Kriittisen korkeakoulun seminaarissa puhuttiin viikonloppuna suomalaisesta häpeästä. Luennoimassa olivat psykoanalyytikko Pentti Ikonen sekä professori Paavo Kettunen.
Pentti Ikonen kertoi, että häpeä on yleisinhimillinen tunne, mutta sen ilmeneminen vaihtelee satunnaisesta häivähdyksistä syvään masennukseen johtavaan jatkuvaan häpeään.
Ikävää tunnetta vastaan pyritään suojautumaan monin keinoin. Häpeää kokeva ihminen yrittää peruuttaa tai vähintään piilottaa tunteen tuottaneen tapahtuman. Tunteesta saatetaan pyrkiä eroon peittämällä tunne jollakin toisella tunteella kuten julkeudella, kyynisyydellä, uhmalla tai ylimielisyydellä.
Myös lääkkeet, alkoholi ja huumeet ovat Ikosen mukaan paljon käytetty keino.
– Niin sanottu rohkaisuryyppy on ennakkotorjuntaa häpeän lievittämiseksi, Ikonen sanoi.
Säännöt ja lait takaavat niihin turvautuvalle jonkinlaisen vapauden häpeästä. Aina häpeä ei kuitenkaan synny sääntöjen rikkomisesta. Ikonen kertoi, että esimerkiksi kidutuksen uhrit kokevat usein häpeää, vaikka arkijärjen mukaan häpeää pitäisi kokea rikoksen tekijän.
– Uhri häpeää sitä, ettei hänen inhimillisyytensä kyennyt herättämään riittävää arvonantoa, jotta häntä ei olisi kohdeltu niin kuin kohdeltiin, Ikonen selitti.
Ikosen mukaan arvonanto, joka näkyy kohteliaisuutena ja hienotunteisuutena, suojaa häpeältä myös arkisemmissa tilanteissa. Toisaalta sen puuttuminen herättää tarpeen vastahyökkäykseen tai suojautumiseen.
– Arvonanto vaatii ainoastaan sitä, ettei kiistä toiselta sitä ihmisarvoa, jonka katsoo itsellään olevan. Käytäntö osoittaa sen usein vaikeaksi.
Käytännöllisen teologian professori Paavo Kettunen Itä-Suomen yliopistosta on kerännyt suomalaisten kertomuksia häpeästä. Kettusen mukaan häpeä liittyy aina vuorovaikutukseen.
– Häpeän peruskysymys on, kelpaanko minä, ja tämä kysymys esitetään aina suhteessa johonkin. Kelpaanko toisille ihmisille, kelpaanko itselleni, kelpaanko Jumalalle?
Kettunen kertoi, että häpeäkertomuksista nousevat erityisesti hengellisyyden ja seksuaalisuuden alueella koettu häpeä. Aina häpeä ei ole huono tunne.
– Terve häpeä suojelee elämää sellaisilta rajojen ylityksiltä, jotka tuottaisivat jotakin muuta negatiivista. Häpeä suojelee sekä omaa että toisten yksityisyyttä, Kettunen sanoi.
Hengellisyyden ja seksuaalisuuden alueet kaipaavat suojelua, mutta toisaalta niillä voidaan tuottaa myös negatiivista häpeää. Kettunen totesi, että vaikka kirkko ja uskonnolliset yhteisöt ovat tuottaneet häpeää näillä alueilla, se tuskin selittää kokonaan, miksi häpeän tunteet aktivoituvat juuri suhteessa hengellisyyteen ja seksuaalisuuteen.
– Kelpaamattomuus aktivoituu vain suhteessa sellaiseen, mikä on merkityksellistä. Voisiko syvemmin tulla torjutuksi kuin näillä kahdella alueella? Kettunen kysyi.
Uskonnollisista yhteisöistä häpeää koettiin Kettusen keräämissä kertomuksissa eniten erityisesti uuspietistisissä ja vapaissa suunnissa. Yhteistä häpeää tuottavalle uskonnollisuudelle on professorin mukaan autoritaarisuus ja normatiivisuus.
– Niissä on voimakkaat johtajat, ja luodaan hyvin ihanteellisia normeja. Kun joku ei täytä näitä normeja, hän kokee olevansa yhteisölle kelpaamaton.
Jaa tämä artikkeli: