Anna Kontula.
Harhaoppisten kirkko?
Uskonpuhdistuksen vuonna 1529 etsi Luther liittolaista Sveitsin reformoiduista. Neuvottelut kuitenkin kariutuivat opillisiin erimielisyyksiin. Siinä, missä Luther katsoi ehtoollisleivän ja -viinin olevan Kristuksen ruumis ja veri, ne sveitsiläisen Ulrich Zwinglin mukaan vain merkitsivät niitä.
Ristiriita osoittautui sovittamattomaksi, eikä se ollut ensimmäinen kerta. Vuosisadasta toiseen on oppi enemmän erottanut kuin yhdistänyt kristikuntaa.
Moniin muihin uskontoihin verrattuna on kristinusko poikkeuksellisen teoreettinen. Tuhannet ja taas tuhannet teologit ovat omistaneet elämänsä sellaisille visaisille kysymyksille kuin onko Pyhä Henki lähtöisin yksin Isästä vaiko myös Pojasta, tai mitä Jeesuksen ruumiin ylösnousemus noin käytännössä tarkoittaa.
Kyse ei ole ollut mistään harmittomien lukutoukkien puuhastelusta. Opilla on oikeutettu ryhmäkuntaisuutta, takavarikkoja, sotia ja vainoja. Vaikka tämän kirkon pimeämmän puolen todellisena liikuttajana ovat usein olleet taloudelliset intressit, niiden oikeuttamisessa on oppi vahva vallankäytön väline.
Kirkon sivistyneistö tapaa korostaa puhdasoppisuutta, mikä näkyy myös virallisessa kirkkohistoriassa. Kristittyjen enemmistön uskonelämässä oppi on kuitenkin näytellyt alusta saakka paljon vähäisempää roolia – lähinnä siksi, että koko kristillisen historian ajan on tavallinen kansa ollut aika pihalla niin oikeista kuin vääristäkin opeista.
Niinpä siinä ei ole mitään uutta, kun neljännes suomalaisista ilmoittaa kyllä uskovansa, ”mutta ei niin kuin kirkko opettaa”. Näinhän se on aina ollut. Tulosta ei voi pitää todisteena yhteiskunnan (sinänsä mahdollisesta) maallistumisesta tai selittäjänä kirkon (sinänsä ilmeiseen) kriisiin.
Kyse on terveen järjen käytöstä. Ehkä ihmiset uskovat yhtä vakavissaan kuin ennenkin, mutta Jumalaan, eivät kirkko-isien sanaleikkeihin. Ehkä he hyvinkin tiedostavat opin riskit ja sen, että totuus on väistämättä enemmän kuin oikeassa olemista.
anna.kontula@eduskunta.fi
Juttua päivitetty 3.7.
Jaa tämä artikkeli: