Peili ei ole aina ollut se arkinen käyttöesine, jona me olemme tottuneet sitä pitämään. Kuva: Hämeenlinnan historiallinen museo
Harhauttava, lumoava taikapeili
Peili ei ole aina ollut se arkinen käyttöesine, jona me olemme tottuneet sitä pitämään.
Kirkon piirissä on aikoinaan suhtauduttu peiliin äärimmäisen kielteisesti, koska siinä on nähty Saatanan houkuttelevan ihmistä oman kuvansa pauloihin ja näin unohtavan oman hengellisen identiteettinsä ruumiin ulkokuoren takana. Oman peilikuvan ja itseyden kokemuksen yhteensovittaminen on eksistentiaalinen haaste, johon ihmisen on pitänyt vastata kautta vuosisatojen.
Lapsena, kun yletyin kurkistamaan eteisen isoon peiliin, tutkin pitkiä aikoja kasvojani. Oivalsin hämärästi, että peilin vieraana näyttäytyvä kuva merkitsee minulle jotain suhteessa olemassaolon kokemukseen, mysteeriä, joka minun tulee selvittää.
Visuaalisuutta painottavassa kulttuurissamme ulkonäkö saa valtavat mittasuhteet, ja erityisesti naisten taakaksi jää ulkoasun muokkaaminen ihanteita vastaavaksi. Samalla kehotus olla oma itsensä esitetään päivittäin itsestäänselvyytenä. Harvoin silti kuulee pohdintaa siitä, miten itse ja itsen kuva ja niiden välinen suhde määrittyy ihmisille.
Paholaisen luomus
Kristinuskon suhdetta peilikuvaan selvitetään ranskalaisen Sabine Melchior-Bonnetin kirjassa Kuvastin – peilin historiaa (Atena Kustannus).
Keskiajalla peiliin esineenä suhtauduttiin suurella varauksella. Jos ihminen ei kyennyt näkemään kuvassaan yhteyttä pyhyyteen, peilikuva oli vain paholaisen luoma silmänkääntötemppu, jossa ihminen harhautui oman kuvansa lumoihin. Kirkkoisä Augustinuksen mukaan ihmisen tuli nähdä itsensä Raamatun peilissä. Siinä ihminen näki Jumalan loiston ja oman kurjuutensa, ja kun hän silloin heijasti Jumalan valoa, hän pystyi viimein tulemaan kauniiksi.
Kristinuskon käsitykset peilikuvasta kerrostuivat antiikin Kreikan filosofien näkemysten päälle. Platonille näköaisti oli aisteista tärkein, koska sen avulla pystyttiin kokemaan kauneus. Nähty maailma oli heijastus ideoiden maailmasta. Peilin heijastus oli Platonille pettävä illuusio, koska se, toisin kuin nähty maailma, ei ollut konkreettinen ja käsin kosketeltava, ja se pakeni muita aisteja. Antiikin aikana metallista valmistetuista peileistä näkyi ennusmerkkejä ja tulkintoja, ja niitä käytettiinkin tulevaisuuden ennustamiseen.
Identiteetin etsimistä
Ihminen on kautta aikojen pyrkinyt selvittämään identiteettiään peilin avulla. 1900-luvun psykologiassa on tähdennetty peilikuvan merkitystä lapsen eriytymisessä symbioottisesta äitisuhteesta itsenäiseksi olennoksi. Ihmisen suhde omaan kuvaansa on kuitenkin vahvasti tunteiden värittämä. Tutkimusten mukaan ihmisen on vaikeampi tunnistaa omaa kuvaansa kuin tuntemiensa ihmisten kuvia; mielenterveysongelmissa oma kuva saattaa muuttua jopa tunnistamattomaksi.
Peiliä pidettiin 1700-luvulle asti paholaisen luomana silmänkääntötemppuna, jossa ihminen harhautui oman kuvansa lumoihin.
Sokrateen suosima periaate ”tunne itsesi” ei merkinnyt oman kuvan tutkimista vaan sisäänpäin kääntynyttä itsereflektiota. Parhaana peilinä tässä pidettiin ystävää, joka auttoi ihmistä ymmärtämään itseään. Narkissoksen traagisuus oli siinä, ettei hän oman kuvansa lumoissa arvostanut Echon rakkautta, eikä näin ottanut vastaan toisen apua itsen hahmottamisessa.
Kun antiikin peileissä oli taikavoimia, kristilliseen kuvastoon siirryttäessä peiliin kuviteltiin usein ilmestyvän itse pirun. Saatana pääsi operoimaan ylpeän ihmisen kanssa, ja ylpeyttä kuvataiteessa on symboloinut laajasti peiliin katsova nainen. Keskiajan noitaoikeudenkäynneissä peilin hallussapito oli usein todiste, jolla noituus pyrittiin todistamaan.
1700-luvulta alkaen peili muuttui yhä enemmän tavalliseksi käyttöesineeksi eurooppalaisissa kodeissa. Peiliin kohdistuvat kristilliset epäilykset hälventyivät pikku hiljaa. Haasteet, jotka liittyvät ulkonäön ja itseyden kokemuksen yhteensovittamiseen kuitenkin säilyvät, ja ottavat eri aikoina ja eri kulttuureissa uusia muotoja.
Kerro, kerro kuvastin -peilinäyttely 28.2.2010 saakka Hämeenlinnan kaupungin historiallisessa museossa, Kustaa III:n katu 8. Museo avoinna ma–su klo 11–17. Pääsymaksut 4 euroa, alle 18-vuotiaat ilmaiseksi. Lisätiedot: www.hameenlinna.fi/historiallinenmuseo
Jaa tämä artikkeli: