Yhteistä kivaa. Hautaniemen perheessä harrastetaan sekä yhdessä että erikseen. Perheen miesväelle jalkapallossa kilpahenkisyyttä tärkeämpää on mielekäs hauskanpito. Kuva: Karoliina Ek
Harrastaminen helpoksi
Lastenpsykiatri ja perheterapeutti Janna Rantalalle lasten harrastamiseen liittyvät kysymykset ovat tuttuja. Hän näkee harrastukset perheen arvojen mukaisena rakennusaineena lapselle ja hänen tulevaisuudelleen.
”Vanhemman tulee itse miettiä, mitä haluaa antaa lapselle, ja sitäkin, onko harrastus välttämätön tavoitteeseen pääsemiseksi.”
Harrastuksella lapselle voi suoda itsensä toteuttamista hänen omalla vahvuusalueellaan, edistymistä taidoissa, joissa ei vielä pärjää, lisää tai erilaisia kavereita, viikkorytmiä, kunnon kohentamista tai vain hauskaa tekemistä. Lasta on kuunneltava.
”Jos lapsi ei itse nauti harrastuksesta, hän uupuu”, Rantala muistuttaa.
Mikään harrastus ei ole hänen mukaansa välttämättömyys.
Harvinaiset harrastukset saattavat unohtua, kun isot järjestöt ja opistot pitävät lajejaan kutsuvasti esillä ja imevät suuren osan pienistä harrastajista.
Tuttujen lajien lisäksi on kuitenkin mahdollisuuksia, joista kullekin omin tekeminen saattaa löytyä. Olisiko se itsensä hallintaa ja rauhanomaista puolustautumista opettava aikido, keskittymistä ja muistia kehittävä shakki, kuntoa ja rohkeutta antava uimahyppääminen, muodon ja materiaalien tajua kehittävä majanrakennus tai käytännön taidoilla lapsen varustava ruoanvalmistuskurssi? Näistä ja monista muista harrastuksista kannattaa ottaa selvää.
Janna Rantala ehdottaa, että harrastus valittaisiin rikastuttamaan paitsi lapsen taitoja, myös sosiaalisia suhteita. Suhde harrastuksen ohjaajaan voi olla merkittävämpi kuin harrastuksesta saatava oppi. Jos lapsi viettää päivänsä kotona, kaveriporukka tekee hyvää.
Jos taas lapsi viettää jo pitkiä päiviä päiväkodissa tai koulussa ja iltapäiväkerhossa, on rankkaa lähteä harrastamaan toiseen ryhmään. Rantala arvelee, että väsyneitä pikku harrastajia on liikaa. Pieni ja iso lapsi kaipaa usein aikaa vain oleiluun yksin, perheen tai kaverien parissa. Myös väsyneitä perheitä on liikaa.
Yhteisöllisyyttä voisi kehittää kimppakyytien ja yhteisen huolenpidon suuntaan, ehdottaa Rantala ja muistuttaa, että vanhemmallakin on oikeus sanoa ei kentän laidalla seisomiselle. Harrastamisen koko kuviossa kannattaa muistaa sisaruksetkin. Koko perheen ohjelma ei saisi pyöriä yhden perheenjäsenen harrastuksen ympärillä.
Tekemisen ilo olisi Janna Rantalan mielestä parempi tavoite harrastamiselle kuin superlahjakkuuksien kehittäminen.
”Jatkuva kilpailu ja voittamisen tavoite on liian kapea itsetunnon perusta. Lapselle on tärkeää sanoa, että hän on hyvä tyyppi ja hänen kanssaan on kiva olla, tulipa voittoja tai ei.”
Sopivin harrastus voi kukoistaa rennosti kaveriporukassa, omassa pihassa ja vaikkapa vuoroviikoin eri perheiden keittiöissä äitien opastamana.
Kiinnostavaankin tekemiseen voi joskus tympääntyä, mutta harrastamisen katkaisua kannattaa miettiä moneen kertaan. Perheenjäsenten motivaatioiden tunnistaminen ja ääneen lausuminen helpottaa.
”Jos harrastamiseen kiinnittyy paljon kunnianhimoisia tavoitteita, voi kysyä, onko enää kysymys harrastuksesta ja kenen iloksi harrastaminen tapahtuu”, Rantala huomauttaa.
Kun on hyvät syyt ja harkinta-aika käyty läpi, harrastuksen lopettaminen ei ole murhenäytelmä.
Viisilapsisessa Hautaniemen perheessä on jo paljon kokemusta lasten harrastuksista. Syksyn kuviota mietitään koko perheen kannalta. Äiti Pieta Hautaniemi arvelee, että huonommuudentunne vaanii.
”Helposti kertyy paineita siitä, että lasten pitäisi harrastaa paljon. Se tuntuu ajassamme olevan jonkinlainen onnistumisen mittari”, hän pohtii.
Hautaniemillä uskotaan, että perheen yhteinen aika ja myös tapahtumattomuuden ja tylsyyden sietäminen ovat tärkeitä asioita. Lapsen mielikuvitus herää, kun ajanvietettä ei tarjota valmiina.
Perheen esikoinen Ellen on harrastanut viulunsoittoa kuusi vuotta musiikkiopisto Juvenaliassa. Harrastuksessa on ollut kriittisiä vaiheita, mutta kun Ellenille on ehdotettu soittamisen lopettamista, motivaatio on kuitenkin löytynyt. Pitkäjännitteisyyden lisäksi soittoharrastus on tuonut kavereita ja ryhmässä toimimisen taitoja.
”Harrastamista ei saa tyrkyttää vaan tukea. Jos lapsi ilmaisee olevansa jostain kiinnostunut, aletaan suunnitella, miten se voitaisiin toteuttaa”, miettii Veli-Matti Hautaniemi.
Hautaniemet eivät ole halunneet sitouttaa lapsia ja itseään aikaa vaativiin joukkuepeleihin. Tämä tuntui pulmalliselta, kun 10-vuotias August ja 7-vuotias Tiitus halusivat pelata jalkapalloa. Ratkaisu löytyi läheltä. Perhe asuu Karakalliossa kerrostalossa, jonka rapuista löytyy parikymmentä ala-asteikäistä lasta. Yhteiset sähly- ja jalkapallopelit järjestyvät helposti. Lisäksi August ja Tiitus pyöräilevät kahden kaverinsa kanssa pelailemaan Leppävaaran urheilupuistoon. Augustin muut harrastukset ovat isän kanssa yhteisiä: lintubongaus, lintujen kuvaaminen ja kalastus.
Huolettomat urheiluryhmät, joissa liikutaan ilman kilpailun ilmapiiriä, täyttyvät Veli-Matti Hautaniemen havaintojen mukaan supernopeasti. Espoon seurakuntien kerhotarjonta on eräs vastaus tarpeeseen.
”Harrastuskerhomme tarjoavat pienen, turvallisen porukan ja yhdessä tekemistä ilman suorituspainetta”, kertoo Espoon Tuomiokirkkoseurakunnan varhaisnuorisotyönohjaaja Arto Nyman.
Eri seurakuntien kerhotoiminta painottuu eri tavoin, mutta tekemistä löytyy sählystä askarteluun ja kokkauksesta näyttelemiseen.
Jaa tämä artikkeli: