Tässä ja nyt. Katja Pispan mukaan tärkeää on vähän. Se on kaikkien ulottuvilla ja löytyy,kun sitä vähiten odottaisi. Kuva: Tanja Mikkola
Hartauspuhetta veitsenterällä
Lauluntekijä Kaija Pispa kertoo hartauksissaan toisenlaista kertomusta ihmisenä olemisesta.
Satuin keväällä pari kertaa kuulemaan radiossa aamuhartauspuhetta, joka oli ihan erilaista kuin tavallisesti. Joku nainen puhui kaapista, joka on täynnä rojua. Kaappi pitäisi siivota, mutta sitä ei saa aikaiseksi, ei millään.
Toisella kertaa luulin, että kyse on jostain luonto-ohjelmasta, niin antaumuksellisen yksityiskohtaisesti siinä mentiin metsään ja sammaleisiin.
– Joskus, harvoin, minua pyydetään pitämään jonkinlainen hartaus. Se syöksee minut aina aivan kohtuuttomaan, ahdistavaan prosessiin. Mikä minä olen muille puhumaan? sanoo lauluntekijä, runoilija ja lastenkirjailija Kaija Pispa, 56.
Sanat ovat Pispalle, sanojen ammattilaiselle, vaarallisia. Huomaamatta ne leuhkivat ja moralisoivat, nostavat puhujan toisia paremmaksi, ja hirttävät hänet.
Kirkko on täynnä puhetta. Pispan mukaan suuri osa siitä on sutjakkaa – ja turruttavaa – soolopuhetta, joka tekee karhunpalveluksen kuulijoille. Usein se vain ylläpitää muuttumatonta uskomusjärjestelmää.
– Jonkin avautumattomuutta, Kaija Pispa tarkentaa.
– Kauheaa! hän sitten huudahtaa ja liikahtelee levottomasti. Nythän hän leuhkii itse!
Joka tapauksessa henkinen mylläkkä on hänessä käynnissä jatkuvasti. Nuoruuden päätyttyä joskus 40 ikävuoden jälkeen se on vain pahentunut. Suunta on kyllä selvä. Se on kohti yksinkertaistumista ja kohti Kristusta. Jonkin avautumista.
– Olen pienenemässä, kovin pieneksi, hän sanoo mutta ahdistuu taas. Kuulostaa paksulta.
Sitten ääneen tulee varmuutta.
– Meidän tulisi ihmisinä ja kristittyinä pyrkiä pois huvipuistosta ja mennä niitylle, sen paremmin en osaa tätä sanoa. Pois elinkautisesta huvipuistosta, Kaija Pispa sanoo.
Huvipuistossa olemme omien pakkojemme ja puutteidemme pyörityksessä. Luulemme valinneemme ne itse.
– En halua moralisoida. Itsekin elän omien pakkojeni keskellä. Mutta meidän yleissairautenamme on sisäisen vapauden puute. Miten me kasvammekin tällaisiksi?
– Lapsesta saakka meistä tulee ulkoa ohjautuvia, mätämme ulkoa sisäämme hirvittäviä määriä vaikutteita. Eikä silti tulla ravituiksi.
Valopilkkuina meidän hilavitkuttimissa riutuvien, ylensyöneiden ihmisten keskellä ovat lapset.
Ainakin siinä tapauksessa, jos he ovat saaneet kasvaa tönityksi tulematta.
– Nelivuotias on ihminen parhaimmillaan! Vapaa ja estoton, tunteikas, hauska ja iloinen. Jospa Luoja varjelisi edes neli-viisivuotiaaksi, Kaija Pispa toteaa hartaasti.
Kohta hän on taas menossa metsään tyttärenpoikiensa kanssa. Itse asiassa hän haluaisi hartauspuheena ehkä vain lukea jonkin lastenrunonsa. Ihme sisältyy tunkeilevaan kärpäseen ja vapisevaan vaaksiaiseen siinä missä valtavimpiin avaruuksiinkin.
Entäs se kaappi? Kaija Pispa puhuu kaapista, joka ei todellakaan ole esittelykelpoinen. Se on täynnä kamaa ja roinaa, tarpeiden ja tunteiden ristiriitoja, kaaosta. Ihminen kiemurtelee tuskaisena kaappinsa edessä mutta hän ei ryhdy eikä pysty sitä kaappia järjestämään. Ei onnistu.
– Mutta siinä samassa huoneessa on Kristus, lempeänä ja kärsivällisenä. Kaikessa rauhassa hän istuu ja odottaa.
– Ei hän odota, että me saataisiin se kaappi siivotuksi ja puhtaaksi, Pispa sanoo.
Muutos on siinä, että ihminen näkee itsensä Kristuksen silmin.
– Hyväksytään se roju ja sitten ihminen on paljaampi vastaanottamaan jotain ihan muuta.
– Loppujen lopuksi koko minä-kaappi ei ole niin kauhean tärkeä. Elämä ja päämäärä ovat muualla. Se on Kristuksen näkemisessä kaikissa toisissa ihmisissä ja armahdetuksi tulemisen kokemisessa.
Kaksi tytärtä, kaksi vävyä ja kaksi maanosaa kuuluvat erottamattomasti Kaija Pispan ja hänen puolisonsa, gospelmuusikko Jaakko Löytyn elämänpiiriin. Toinen vävyistä on Zimbabwesta ja katolinen. Toinen – pappityttären mies – on senegalilainen muslimi.
– Hän on uskoltaan avarin tuntemani ihminen. Hän on antanut kasvattaa poikansa kristityksi, koska ei pidä itseään tarpeeksi hyvänä ihmisenä ja muslimina, ja jokaisenhan on saatava uskonto, muuten hän ei ole oikea ihminen. Ei ole niin nuukaa mikä se uskonto on.
Pispa-Löytyn perhe oli kuusi vuotta lähetystyössä Senegalissa. Kaija Löytty piti kirjoittaja- ja bibliaryhmiä sekä perehtyi sereerien kulttuuriin. Jaakko Löytty laati ”Afrikan afrikkalaisimman virsikirjan” kansanmusiikin pohjalta.
– Muslimien arkinen hengellisyys on samanlaista kuin meidän. Fanatismi ei kuulu siihen enempää kuin kristinuskoonkaan. Senegalissa opin, että kaikki käännyttäminen on väkivaltaa ja itsensä korottamista.
Eikö lähetystyö tuntunut vähän ristiriitaiselta?
– Tuntui, aina. Mutta ihmisten kanssa oleminen ei, Kaija Pispa vastaa,
Katri Simonen
Kaija Pispa, Vähän on tarpeen. Matkanteon välttämättömyydestä. Kirjapaja 2011
Tässä ja nyt. Kaija Pispan mukaan tärkeätä on vähän. Se on kaikkien ulottuvilla, ja löytyy kun vähiten luulisi.
Jaa tämä artikkeli: