Homojen oikeuksista kasvoi 1970-luvun San Franciscossa kansanliike, jonka ikoniksi Harvey Milk (Sean Penn) kohosi.
Harvey Milkin perintö on viesti toivosta
Kun Harvey Milk kuoli, 30 000 ihmistä vaelsi hiljaisena kynttiläkulkueena San Franciscon kaupungintalolle.
Harvey Milk oli epäilemättä yksi 1970-luvun muutosvoimista. Milk oli lähiympäristössään karismaattinen henkilö, ja hänestä tuli kansallinen ikoni, kun San Franciscossa taisteltiin kansalaisten yhdenvertaisuudesta ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksista.
Milk pääsi vuonna 1977 neljännellä yrittämällä San Franciscon kaupunginvaltuustoon. Hän oli maassa ensimmäinen poliittiseen virkaan valittu miespuolinen julkihomo. Vuotta myöhemmin kaupunginvaltuuston jäsen Dan White murhasi sekä hänet että pormestari George Mosconen.
Gus Van Santin ohjaama Milk-elokuva alkaa siitä, kun San Franciscon kaupunginvaltuuston järkyttynyt puheenjohtaja Dianne Feinstein ilmoittaa medialle Milkin (elokuvassa Sean Penn) ja Mosconen kuolemasta. Yhtä paljon tunteita kuohuttavia ovat elokuvan alun mustavalkoiset otokset poliisiratsioista baareihin, homojen pieksämiset ja pidätykset kaduilla. Poispäin kääntyvät, kasvonsa peittävät ihmiset ovat kuin sanaton kysymys: Mitä sinulle, joka nyt näitä kuvia katsot, merkitsevät kaikkien ihmisten vapaus ja yhdenvertaisuus?
Me teemme sen yhdessä
Milk on loistava elokuva, syvästi tunteita koskettava, monitasoinen ja toivoa herättävä. Se vaikuttaa samoin kuin Harvey Milkin sanoma aikoinaan häntä yhteiseen työhön seuranneisiin: Se antoi toivoa, erityisesti yksinäisille nuorille, jotka luulivat olevansa vääriä ja viallisia, Jumalan ja kanssaihmisten hylkäämiä. Elokuvassa on epäoikeudenmukaisuuteen kohdistuvaa vihaa ja kiukkua, mutta myös herkkää ja hellyttävää tunteellisuutta ja ihmiselämän ristiriitojen selittämättömyyttä.
Harvey Milk muutti vuonna 1972 rakastettunsa Scott Smithin (elokuvassa James Franco) kanssa San Franciscoon ja perusti Castro Streetin varrelle pienen kameraliikkeen Castro Cameran. Samoilla paikoilla – vieläpä samassa myymälässä – tehtiin elokuvan kuvauksia, ja mukana oli monia Milkin tunteneita ihmisiä.
Castron kaupunginosa oli siihen aikaan työläisten aluetta. Nykyään se on erilaisten seksuaalivähemmistöjen oma kotipaikka. Siellä nähtiin kesäkuussa 1978 pidetyssä paraatissa ensimmäisen kerran seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oma tunnus, sateenkaarilippu. Sen oli suunnitellut Milkin tukija Gilbert Baker.
Milk lähti uudessa kotikaupungissaan pian mukaan politiikkaan ja sai tukijoita, perin valloittava persoona kun oli. Kansanliike alkoi syntyä. Milk itse ei koskaan alistunut kyyristelemään piilossa vaan oli avoimesti oma itsensä. Hänen viestinsä on elokuvassakin selvä. Hiljaisuus pakottaa istumaan kaapissa ja synnyttää häpeää ja eristyneisyyttä. Tilanne voidaan voittaa yhteisellä työllä: osoittamalla yhdessä mieltä ja äänestämällä, käyttämällä valtaa ja vastuuta, joka on jokaisen kansalaisen perusoikeus.
Itse asiassa monet ongelmat olivat yhteisiä. Milk haki liittolaisia työväenliikkeestä, liikemiehistä ja muista ryhmistä. Hän oli valmis neuvottelemaan, sopimaan ja olemaan realisti – kaikessa muussa paitsi perusasiassa. Elokuvassa hänet nähdään herkkänä, huumorintajuisena, huolehtivaisena ja anteliaana.
Yksityiselämässä, siinä vähässä joka kampanjoinnilta jäi, ei aina mennyt yhtä hyvin. Pitkäaikainen rakastettu Scott lähti politiikasta kyllikseen saaneena, ja hänen myöhempi seuraajansa Jack Lira (elokuvassa Diego Luna) teki itsemurhan.
Elokuvassa on koko ajan läsnä myös väkivallan uhka, joka ei hälvene, vaikka typeryyksille nauretaan ja saapunut uhkauskirje pistetään kotona jääkaapin oveen. Öisellä kadulla perässä tulevien askelten ääni on pelottava ja saa rohkeankin miehen pistämään juoksuksi.
Pelko voidaan voittaa
Vuonna 1978 Kaliforniassa syntynyt kansanliike kokosi voimansa vastustamaan lakiehdotusta, joka olisi siivonnut valtion koululaitoksesta homot ja lesbot. Viimeistään silloin tajuttiin, että ehdotuksen hyväksymisen jälkeen olisivat tulilinjalla ehkä muutkin ammatit. Olisiko tarkoituksena kenties kieltää homojen olemassaolokin? Milk julisti, että kyseessä oli kulttuuritaistelu, ei ollut kyse vain homojen oikeuksista. Milk rohkaisi ihmisiä tulemaan kaapista ulos. Jos useampi homo saisi nimen ja tutut kasvot, pelko vähenisi.
Elokuvan väittelyissä kuullaan samoja argumentteja, joilla meilläkin on kannettu huolta perheen säilymisestä ja vastustettu parisuhdelakia, hedelmöityshoitoja tai ylipäätänsä ihmisten yhdenvertaisuutta. Jotkut kun tuppaavat aina olemaan yhdenvertaisempia kuin toiset ja tietämään, mikä muille on hyväksi. Ei ole pitkä aika siitäkään, kun meillä kunnallispolitiikkaan pyrkinyt henkilö pilanpäiten kehotti Facebookissa hakkaamaan nimeltä mainitun julkihomon heteroksi. Hän sai kymmeniä kannattajia.
Milk näyttää, että pohjimmaltaan on kyse asenteista ja uskomuksista sekä ennen kaikkea syvään juurtuneista pelosta ja vihamielisyydestä. San Franciscossakin kaupungin eliittihomot jättivät liikkeen syntymään omin voimin. Vasta kun Harvey Milk oli valittu valtuustoon, heitä näkyi onnittelujonossa.
Elokuvassa kiinnittää huomiota se, että koko kansanliikkeen alku tuntuu olleen miesten juttu. Naisia ei näy baareissa, eikä heitä näy Milkin kavereissa ja kannattajissa. Pojat ovatkin kovasti järkyttyneitä, kun Milk esittelee viimeisen vaalikampanjansa organisaattorin, Anne Kronenbergin (elokuvassa Alison Pill). Pian pojat joutuvat tunnustamaan, että Annessa ”on munaa”.
Gus Van Sant: Milk. Ensi-ilta 6.2.
Jaa tämä artikkeli: