Haukka ranteella
Turkisten käytön eettisyydestä kiisteltiin jo keskiajalla. Silloin ihmisen suhde eläimiin oli toinen.
Teksti Eira Serkkola
Kuva Federigon haukka -teoksesta
Eduskunnassa kiivailtiin turkistarhauksesta kolme viikkoa sitten. Turkistarhauskieltoa ajava kansalaisaloite pakotti puntaroimaan eläinten oikeuksia ja ihmisten toimeentuloa.
Teollistuneessa maailmassa eläinten asema on radikaalisti toinen kuin keskiajalla. Eläinten kulttuurihistoriaa valottaa kiehtovasti keskiaikatutkija Hannele Klemettilän tuore teos Federigon haukka (Atena 2013). Oli aika, jolloin vauraat eurooppalaiset elivät samassa pihapiirissä haukkojen kanssa ja jolloin kirkko pelkäsi karhun, metsän kuninkaan, kilpailevan itsensä Kristuksen kanssa.
Keskiajalla kukoisti juutalaiskristillisestä antiikista periytyvä näkemys, jonka mukaan luonnolla oli selkeä hierarkia. Sen huipulla oli ihminen, jolla oli herruus eläinten yli. Koska eläimet olivat järjeltään vajaita, ne eivät voineet saada tietoa Jumalasta ja niiltä puuttui katoamattomuuden perusedellytys. Käytännössä Jumala oli tarkoittanut kaikki eläimet palvelemaan ihmisen tarpeita.
Tämä oli kirkon virallinen kanta. Mutta Klemettilä tähdentää, että monia koti- ja apurieläimiä kohdeltiin ”perheenjäseninä”: ne saattoivat asustella saman katon alla isäntiensä kanssa ja niitä hoidettiin hyvin. Nykyisenlaista tehotuotantoa ei ollut olemassa.
Monien suosittujen pyhimysten ihmetekoihin liittyi eläimiä. Heitä olivat Franciscus Assisilainen , Hubertus ja Hieronymus . Useat pyhimystarinat pyrkivät vahvistamaan käsitystä, että tosi kristitty on hyvä ja lempeä kaikille luoduille, ja siksi eläimetkin ansaitsevat myötätuntoa ja ystävällisyyttä. Pyhimykset taas kykenivät kommunikoimaan eläinten kanssa ja heillä oli valtaa myös petoihin.
Kesy- ja villisiat, koirat, norsut, haukat, hevoset, sudet, karhut ja kärpät saavat Klemettilän kirjassa omat lukunsa. Karja on rajattu pois.
– Keskiajalla turkiseläimet saivat elää vapaana omassa luonnollisessa ympäristössään. Itse turkiksia on sen sijaan vastustettu jo silloin. Moralistien motiivina oli vastustaa vaatteilla koreilua ja ylellisyyttä, koska niiden katsottiin johtavan muihinkin synteihin, Hannele Klemettilä kertoo sähköpostitse Englannista.
– Jotkut paheksuivat jo silloin turkiksia eettisistä syistä: ajatus eläimen kärsimyksestä ja kuolemasta turkiksen vuoksi tuntui vastenmieliseltä.
Tunnetuin eläinten ystävä oli Leonardo da Vinci keski- ja uuden ajan taitteessa. Hän piirsi tarkkoja tutkielmia eläinten rakenteesta ja kirjoitti liikuttavia pohdintoja eläinten kärsimyksistä. Hän oli kasvissyöjä ja kieltäytyi turkiksista eettisistä syistä.
Kirjan kannessa on da Vincin ylistetty maalaus Nainen ja kärppä . Siitä, miksi naisella on kärppä sylissään, on pohdittu paljon. Maanläheisin selitys on se, että Cecilia -mallilla oli lemmikkinä kärppä, joka piti talon hiiret ja rotat kurissa.
Kärppiä metsästettiin keskiajalla turkiksen takia. Suomi oli tärkeä kärpän- ja näädännahkojen viejä 1300-luvulla.
Turkikset olivat kalliita, koska ne vaativat valtavasti käsityötä, ja pienten eläinten nahkoja kului asuihin hurjia määriä. Keskiajan Euroopassa kuninkaat ja ruhtinaat käyttivät turkiksia keinona viestittää arvovaltaansa. Siksi he pukeutuivat turkisasuihin jopa kuumana kesäpäivänä. Rahvas suojautui kylmältä vaatimattomilla kotieläinten turkiksilla, lampaalla ja kanilla.
Vaikka turkiksia käytettiin niin vaatteissa, asusteissa, laukuissa kuin sisustuksessakin, oli ankarasti kielletty sekoittamasta eri eläinten turkiksia. Tämä juontui Vanhan testamentin säädöksistä, joissa sekoittaminen ja sulattaminen tulkittiin saatanallisiksi aktiviteeteiksi. Ne rikkoivat Jumalan luomisjärjestystä vastaan, Klemettilä kirjoittaa.
Karhua kunnioittivat voittamattomana eläinten kuninkaana muutkin kuin suomalaiset. Germaanit, keltit, slaavit sekä Baltian ja Lapin asukkaat ihailivat ruskeakarhua ja liittivät siihen erilaisia kultteja. Karhu oli voiman ja vallan ruumiillistuma ja myös ihmisen ja eläinten maailmojen välittäjä, todellinen toteemieläin.
Keskiajalla monet legendojen sankarit kuten Roland ja kuningas Arthur kunnostautuivat taistelussa karhuja vastaan. Karhu liittyi lukuisiin pyhimyslegendoihin, joissa jumalallista järjestystä edustava pyhimys ja luonnollista, villiä tilaa edustava karhu kohtasivat.
Sydänkeskiajalle saakka karhu oli upein lahja, jonka hallitsija saattoi toiselle antaa. Se johti välillä merkillisiin näytöksiin. Norjan kuningas Haakon IV lahjoitti vuonna 1252 jääkarhun Englannin Henrik III :lle. Hankalahko lahja saapui Lontooseen hoitajansa kanssa. Lontoon seriffit määrättiin keräämään rahaa kaupungin asukkailta sen hoitokuluihin. Seuraavaksi rahaa kerättiin kuonokoppaan ja rautaketjuun sekä vahvaan köyteen, jotta karhua voitiin pitää Thamesjoen rannalla kalastamassa ja peseytymässä.
Vahvan asemansa vuoksi karhusta tuli kuitenkin kirkon silmätikku, suorastaan Kristuksen kilpailija. Raamatusta ei löytynyt paljonkaan tukea pyrkimyksille demonisoida karhu, mutta muita keinoja löytyi. Saksankielisissä maissa järjestettiin laajoja jahteja, joiden yhteydessä pyrittiin tuhoamaan kaikki jäänteet pakanallisista kulteista.
Susipelko oli voimakasta läpi keskiajan, eikä se ole vierasta nyky-Suomessakaan. Sutta pidettiin eläimistä julmimpana, ja saarnoissa murhaajat ja maantierosvot samastettiin susiin. Susi pantiin symboloimaan Paholaista. Esimerkiksi abbedissa Hildegard Bingeniläinen opetti, että jos talossa säilytettiin suden nahkaa tai luita, ihmiset joutuivat pian riitoihin, koska pahat henget saattoivat mellastaa talossa vapaasti.
Keskiajan susikammoa selittää se, että se oli ainoa Euroopan peto, joka todella saattoi syödä ihmisen. Tämä kohtalo herätti Klemettilän mukaan kauhua, koska syödyksi tuleminen vaaransi sielun autuuden. Sudet saalistivat myös karjaa, koiria ja hevosia.
Ihmissusista kerrottiin pelottavia tarinoita. Ihminen saattoi muuttua sudeksi rangaistuksena kuolemansynnistä. Kirotun sielun oli vaellettava suden hahmossa seitsemän vuotta puhdistautuakseen synnistä.
Keskiajan lopulla sudet metsästettiin Euroopasta lähes sukupuuttoon. Susi kuitenkin kelpuutettiin useiden aatelissukujen vaakunoihin edustamaan arvostettuja ominaisuuksia kuten rohkeutta ja sitkeyttä.
Haukastus eli lintu- ja jänisjahti haukkojen avulla oli hyvin suosittu harrastus keskiajan eliittien parissa. Siihen ottivat osaa miehet ja naiset, maallikot ja kirkonmiehet. Haukkametsästyksen tempo oli rauhallinen, painopiste oli hienostuneisuudessa.
Parhaat metsästyshaukat pyydystettiin villeinä sen jälkeen, kun ne olivat lähteneet pesästä ja oppineet metsästystaitoja omalta emoltaan. Suomesta vietiin haukkoja muualle Eurooppaan. Hansaliitolla oli Turussa ja Viipurissa asiamiehiä, jotka ostivat metsästyshaukkoja, ja Turun linnan henkilökuntaan kuului haukanhoitaja.
Metsästyksessä käytettiin eri haukkalajeja, joista tunturi- ja muuttohaukka olivat arvostetuimpia. Haukat majoitettiin omaan mukavaan ”talliinsa”, haukkalaan. Metsästyksessä linnun tukikohta oli haukastajan vasen ranne.
Kaikkiin eläimiin liitettiin keskiajalla kristillistä symboliikkaa. Haukka saattoi kuvata hengellisiin asioihin keskittynyttä mietiskelijää, joka laskeutui vain harvoin maallisten asioiden pariin. Haukastus voitiin liittää Jumalan ihmisrakkauteen, kuoleman voittamiseen ja uudelleensyntymään, vaikka nykyisin vertaus tuntuu ontuvalta.
Jaa tämä artikkeli: