Viimeinen palvelus. Ilman saattajia suoritettu hautaan siunaaminen kertoo Martti Pitkäsen mukaan karua tarinaa kaupungista.
Hautaan ilman saattajia
Jos hautajaisiin ei saavu ketään, yksinäisen saattaa hautaan ammattilähimmäinen.
Martti Pitkänen valmistui papiksi 25-vuotiaana. Hän oli ehtinyt työskennellä pastorina pari vuotta, kun hänen edessään oli siunattavana ensimmäistä kertaa pieni arkku. Päällimmäisenä hänen mielessään oli ajatus siitä, kuinka väärin lapsen kuolema on. Vielä erikoisemmaksi tilanteen teki se, että hautajaisissa ei ollut yhtään saattajaa.
– Siunatessani lasta mietin myös, miten voisin auttaa lapsen perhettä, jos heillä on niin paha olla, etteivät he pysty tulemaan hautajaisiin, Pitkänen kertoo.
Samana päivänä Pitkänen siunasi vielä kuusi muuta vainajaa. Kenelläkään heistä ei ollut saattajia paikalla. Työpäivä oli henkisesti niin raskas nuorelle pastorille, että hän ajoi kotimatkalla suoralla tiellä lyhtypylvääseen.
Ilman saattajia Helsingissä haudataan vainaja keskimäärin kerran viikossa.
– Se kertoo karua kieltä kaupungista, Pitäjänmäen kirkkoherrana toimiva Pitkänen sanoo.
Helsinkiläispastorit näkevät itsensä ammattilähimmäisinä silloin, kun hautajaisissa ei ole muita saattajia. Yksinäisiä siunaavat pastorit eivät tiedä haudattavista muuta kuin nimen ja iän. He eivät koe, että yksityiskohtien tietäminen olisi tarpeellistakaan.
– Mietin ihmistä, vainajaa. Rukoilen hänen puolestaan, vaikka ketään itseni lisäksi ei olisikaan läsnä, Kannelmäen seurakunnan kirkkoherra Sakari Enrold sanoo.
Siunaamiskaava on sama, oli paikalla saattajia tai ei. Kukkien lasku arkulle jää luonnollisesti pois, eikä pappi pidä muistopuhetta. Useimmiten pappi laulaa yhdessä kanttorin kanssa pari virttä, lukee Raamattua ja pitää hiljaisen hetken.
Virsiä laulaessaan Oulunkylän kirkkoherra Ulla Kosonen kertoo miettivänsä, tekeekö sen itselleen, vainajalle vai ihmisyyden puolesta.
– Arkun äärellä ajattelee, että jonkun on saatettava tämä ihminen lepoon, jotta meidän yhteiskuntamme näyttäytyisi järjellisenä, hän pohtii.
Koska kirkossa ei ole vieraita, olisi helppo hieman oikaista siunauskaavassa. Halu kunnioittaa vainajaa ja ammattitaito pappina vievät kuitenkin aina pidemmän korren houkutuksilta. Yksinäisen hautajaisia ei hoideta läpihuutojuttuna tai mutkia oikoen.
Hautajaisissa omaisten suru koskettaa pappiakin. Kun ei ole saattajia, koskettaa yksinäisyys.
– Kun saattajien läsnäollessa tunnistan läheisen menettämisen surun, niin yksinäistä haudatessani tunnistan yksin jäämisen pelon, Kosonen sanoo.
Hautajaiset ilman saattajia herättävät ammatillisia kysymyksiä.
– Miten rakentaa sellaista yhteiskunnan mallia, ettei kenenkään tarvitsisi ilman omaa tahtoaan päätyä tilanteeseen, että haudataan ilman saattajia, Kosonen miettii.
Kannelmäen kirkkoherra Sakari Enrold kertoo, että hautajaisiin täytyy aina jollain tavoin valmistautua, olla rauhassa ja hiljaisuudessa.
– Aika hyvin pystyn myös nollaamaan mieleni raskaan tilaisuuden jälkeen. Esimerkiksi lenkille lähtö auttaa, Enrold sanoo.
Henkisesti raskaita työtilanteita käydään läpi myös kollegojen kesken.
– Nykyisin onkin työnohjausta tarjolla, mutta urani alussa, 33 vuotta sitten, näin ei ollut, Enrold toteaa.
Mieleenpainuvimmat hautajaiset, joissa ei ollut saattajia, olivat pienen poikavauvan hautaaminen.
– Tunsin itseni etuoikeutetuksi, että sain olla saattamassa vauvaa, kun ketään muuta ei ollut tullut paikalle. Tunsin myös työkavereitani, vahtimestaria ja kanttoria kohtaan suurta kunnioitusta. Loimme yhdessä kauniin tilaisuuden, Sakari Enrold sanoo.
Jaa tämä artikkeli: