Raamatullista aihepiiriä. Heikki Marilan Lammas Grünewaldin mukaan on vuodelta 2008. Kuva: Taidehalli
Heikki Marila sudensulhasena?
Toisinaan asiat loksahtavat kohdilleen oudoilla tavoilla. Olen kuukausitolkulla lukenut Aino Kallaksen tuotantoa. Kun katselin taidemaalari Heikki Marilan kahta näyttelyä, mieleeni tulivat Tatu Vaaskiven sanat Kallaksesta: ”Muotojen ja hahmojen moninaisuus palautuu suuriin, yksinkertaisiin perusmuotoihinsa, olemassaolomme mysteeri näyttäytyy paljaana, vapautettuna kaikesta satunnaisesta ja toisarvoisesta.”
Näin Marilakin lähestyy aiheitaan. Vaikka hän olisikin ekspressionisti, ei hän omakuvissaankaan tunnu tekevän itsetilitystä tai anna tunne-elämänsä ryöpytä pidäkkeettömästi kankaalle.
Aivan samoin kuin Aino Kallaksella, on Heikki Marilankin tuotannossa yhteiskunnallinen tausta. Molemmat ovat käsitelleet valtaa, hierarkkisia rakenteita ja vallankäytön uhreja. Molemmat ovat myös etääntyneet tästä ”realismista”, ottaneet kantaa lajinsa edeltäviin taiteilijoihin ja siirtyneet kohti ”yksinkertaisia perusmuotoja” – myös ikiaikaisia kertomuksia.
Molemmille Raamattu on tarjonnut loputtomasti hyödynnettävän subtekstin – tekstin, jonka varaan ilmaisu rakentuu, johon se ottaa kantaa, jolla se sitoo yksityisen ja satunnaisen yleisesti jaettuun ja jolla se saattaa leikitellä ironisestikin, niin kuin Marila tekee.
Kun Raamatun tarinat ovat saaneet kuvituksekseen taidehistorian perinnön, muodostuu taiteen historiastakin oma subtekstinsä, jota Marila hyödyntää taiteilijan vapaudella. Hän tarkastelee yhtä lailla Matthias Grünewaldin Isenheimin alttaritaulua 1500-luvulta kuin Lucas Cranachin ikonisia Martin Lutherin muotokuviakin. Marila teki peräti 16-osaisen Luther-sarjan, mikä kertoo osaltaan siitä, että ei hän ollut kiinnostunut Cranachista sen paremmin kuin Lutheristakaan. Ne ovat kuvia kuvista. On kuin Marila kokeilisi maalauksen mahdollisuuksia: näin sen voi maalata, näinkin sen voi maalata ja voihan sen vielä näinkin maalata…
Heikki Marila tuli suuren yleisön tietoisuuteen kukkamaalarina, kun hän voitti Carnegie-palkinnon vuonna 2012. Massiiviset ja hurjat maalaukset ovat nekin kuvia kuvista, innoittajanaan miltei unohdetun 1800-luvun kukkamaalari Henri Fantin-Latourin tuotanto. Maalausten huikea intensiteetti melkein peittää niiden ironian: ne ovat liian isoja, ne ovat myös omalla tavallaan jopa ällöttäviä, kuin ekspressiivisiä räjäytyskuvia viehkeyden ja illuusioiden maailmasta.
Viime aikoina Marila on vähentänyt figuurin merkitystä. Hän on maalannut raamatullisia, miltei apokalyptisiä aiheita abstrakteina kuvina. Hän on ryhtynyt myös maalaamaan pelkistettyjä raita-aiheita, joissa hän tuntuu kokeilevan sitä, miten ekspressiivinen ilmaisu voi kamppailla minimalistisen muotokielen kanssa.
Vaihtelusta voi päätellä, että aihe saattaa olla maalarille pelkkä tekosyy. Marilalle maalauksen aihe taitaa lopulta olla vain itse maalaus – toki historiallisine säikeineen. Niinpä uskallankin esittää taiteilijalle suoran toiveen, mitä kriitikko harvemmin tekee. Olisi huikeaa nähdä Marilan omakuva sudensulhasena, nähdä häneltä joskus Aino Kallaksen innoittama maalaussarja Surmaava Eros.
Otso Kantokorpi
Heikki Marilan Kukkia ja perkeleitä Helsingin Taidehallissa 3.8. saakka ja Korjaamo Galleriassa 10.8. saakka. Taidehalli avoinna ti, to, pe 11–18, ke 11–20, la–su 11–17, ma suljettu. Liput 10/7 e. Korjaamo Galleria avoinna ma–pe 9–19, la–su 11–17. Vapaa pääsy.
Jaa tämä artikkeli: