Heini Junkkaalan uusi näytelmä kertoo narsismista
Olipa kerran minä -teoksen pääosassa on Kirjailija, joka haluaa tehdä vaikutuksen kirjoittamalla ylivertaisen näytelmän. Asetelma on kiehtova, sillä Kirjailija on Heini Junkkaalan alter ego.
Minulla oli nelisen vuotta sitten kovasanainen riita puolisoni kanssa. Sen seurauksena tajusin, miten voimakkaasti narsismi ohjaa toimintaani, kertoo näytelmän Olipa kerran minä – Narsistin kootut totuudet kirjoittanut Heini Junkkaala.
– Se oli kuin salaman välähdys: näin psyykeni ytimessä olevan, nähdyksi tulemisen vajeen, jonka ympärille persoonallisuuteni oli rakentunut. Näky oli niin puistattava, että siitä piti kirjoittaa.
Prosessi vei Junkkaalan miettimään, miksi tarve tulla nähdyksi ja arvostetuksi työn kautta ohitti puolison tarpeet.
Narsismi on tuttu sana 2000-luvun minä-sukupolvelle.
– Eivät sanat tyhjästä synny. Ajassamme on arvoja, jotka tarjoavat narsistiselle käytökselle hyvän maaperän. Näitä ovat muun muassa materialismi, ulkonäkö- ja yksilökeskeisyys, kilpailuhenkisyys ja julkisuuden tavoittelu. Yhteisöllisyyttä arvostavassa yhteiskunnassa meidän hyperindividualistisuuttamme ja huomion himoamme paheksuttaisiin, Junkkaala pohtii.
Ajassamme on arvoja, jotka tarjoavat narsistiselle käytökselle hyvän maaperän. Näitä ovat muun muassa materialismi, ulkonäkö- ja yksilökeskeisyys, kilpailuhenkisyys ja julkisuuden tavoittelu. "
- Heini Junkkaala
Narsismin ytimessä on häpeä
Näytelmän avainlause on "Mä en enää nykyään jaksa tehä mitään ilman yleisöö". Kirjailijan kunnianhimoinen toiminta kiertyy sen ympärille. Näytelmän henkilögalleria koostuu egopullistelijoista sadisteihin.
– Narsismin ytimessä on häpeä ja tyhjyys, vaikka sitä joskus erehdytäänkin pitämään itserakkautena. Parisuhteessa patologinen narsisti on sielun ryöstäjä: toisen kautta voi kokea olevansa olemassa oman minuuden ollessa niin hauras, Heini Junkkaala sanoo.
Hän pyrkii kirjoittaessaan mahdollisimman tarkkaan psykologiseen havaintoon ihmisestä.
– En ole psykologian ammattilainen, mutta käsitykseni mukaan sairas narsismi eli narsistinen persoonallisuushäiriö johtuu varhaisen kiintymyssuhteen ongelmista, jolloin lapsen eriytymisprosessi häiriintyy. Jos suhde on turvaton, lapsi ei opi käsittelemään häpeää. Häpeän kokemuksesta tulee niin sietämätön, että se pitää koteloida.
– Narsistin käytös perustuu häpeän väistämiseen ja ilmenee usein häpeämättömänä käytöksenä. Pelko häpeän paljastumisesta siirretään läheisen häpäisemiseen.
Olipa kerran minä -näytelmässä nähdään myös julkisuuden henkilöitä. Eräästä heistä Kirjailija tunnustaa: "Toivon, et se kattoo mua ja ajattelee, et tollanen toi on: aina niin läsnä, niin kiihkee, kaikki kollegat sitä arvostaa ja onpa se timmissä kunnossa."
– Jussi Parviaisen monologi näytelmässä on hylätyn ihmisen hätähuuto. Käsitykseni mukaan Parviainen ajattelee narsismista niin, että se on pyrkimystä ylittää inhimilliset rajat ja tulla Jumalan kaltaiseksi, kertoo Junkkaala. Oikeassa elämässäkin Parviainen valmistelee väitöskirjaa Kristuksen menestystarinasta ja aikoo näytellä Kristuksen roolin.
Mika Myllylän kohtalossa Junkkaala tuo esiin, miten häpeä vääristää mittakaavat. Kirjailija toteaa: "Se luuli, et koko maailma ajattelee sitä."
Mitä vakavammasta narsismista on kyse, sitä uhkaavampaa on elää ihmisen kanssa, joka oikeasti näkee minut. Siinä piilee todellinen riski: Mitä, jos hän näkee tyhjyyteni?"
- Heini Junkkaala
Lapsuus ja seksuaalisuus
Yleisöä kohahduttavaa näytelmää tavoitellessaan Kirjailija haluaa loksauttaa katsojien leuat ja päätyy pauhaamaan, että homoseksuaalisuuskin on narsistinen häiriö: "Homoseksi on yritys eheyttää jotain, mikä on rikki…Se on yritys tulla kokonaiseksi mieheksi tai kokonaiseksi naiseksi. Se ei oo yhteyden luomisen akti vaan läpeensä narsistinen tapahtuma."
– Radikalisoitunut ääni minussa vaati tätä, vaikka väite on poliittisesti epäkorrekti, sanoo Heini Junkkaala, jonka kohunäytelmä Kristuksen morsian pohti kristinuskon suhdetta sukupuoleen ja seksuaalisuuteen.
– Minä uskon, että lapsuus vaikuttaa osaltaan homoseksuaalisen identiteetin syntyyn. Se ei ole ainoa selittävä tekijä, mutta jokin yhteys seksuaalisuudella ja lapsuudella on. En ole tietenkään itse keksinyt homoeroottisuuden ja narsismin yhteyttä. Onhan tämä läsnä jo Narkissos-myytissä, jossa mies katsoo omaa kuvaansa lammesta ja rakastuu tähän mieheen niin, että nääntyy kuoliaaksi.
Yrittäessään kirjoittaa omaa narsismiaan hivelevän näytelmän narsismista Kirjailija päätyy uhraamaan kaikkein läheisimmän. Puolison reaktio on viiltävä: "Sinun työsi, mitä ikinä se juuri nyt onkaan, on aina tärkeämpää kuin minä. Meillä ei ole tällä hetkellä lainkaan kahdenkeskistä todellisuutta. Ja pahinta ja surullisinta on, että sinä et tunnu edes kaipaavan sitä."
– Pakonomainen työnteko on näytelmän Kirjailijalle loputonta kiimaa tulla nähdyksi suuren yleisön edessä ja pakoa läheisestä ihmissuhteesta. Se on kykenemättömyyttä elää arkea, koska juuri arjen keskellä tyhjyyden tunne muistuttaa olemassaolostaan. Mitä vakavammasta narsismista on kyse, sitä uhkaavampaa on elää ihmisen kanssa, joka oikeasti näkee minut. Siinä piilee todellinen riski: Mitä, jos hän näkee tyhjyyteni?
Kysymykseen, onko Junkkaala parantunut, hän naurahtaa.
– Ainoa apu kyltymättömään arvostuksen nälkään taitaa olla ikääntyminen. En usko, että tarpeeni ovat muuttuneet, mutta olen tullut niistä tietoisemmaksi. Yritän vaikuttaa toimintaani. Teot ovat valintoja: ne ratkaisevat ja niissä on muutoksen mahdollisuus.
Jaa tämä artikkeli: