Keho on temppeli. Hilkka-Liisa Vuoren mielestä hiljainen rukouslaulu on ennen muuta kehon lepoa ja Jumalan ylistystä. Diakonisslaitoksen kirkossa ääni soi. Kuva: Jani Laukkanen
Hellästi, hiljaa
Rukouslaulu hoitaa sekä laulajaa että kuulijaa.
Herra, kuule minua, huomaa huokaukseni!
Kirkkosalissa soi hidas, hiljainen psalmilaulu, jonka kaiku jää kiertämään ja viipyilemään holveihin. Laulajien äänet sulautuvat yhteen ja laulun yllä alkaa soida heleä yläsävelten sarja. Kädet tekevät pientä liikettä musiikin tahdissa.
Kuulijakin rauhoittuu, hengitys hidastuu. ja aika menettää merkityksensä. Se, joka uskaltautuu mukaan laulamaan, saa huomata, että ryhti oikenee kuin itsestään ja ääni alkaa värähdellä kehon onteloissa.
Meneillään on hiljaisen rukouslaulun messu, ja laulua johtaa musiikkipedagogi, laulaja Hilkka-Liisa Vuori. Hiljainen rukouslaulu tai harmoninen laulu on viime vuosikymmeninä tullut osaksi evankelisluterilaisen kirkon jumalanpalveluselämää. Esimerkiksi Kallion kirkossa vietetään hiljaisen rukouslaulun messua kerran kuussa, ja Diakonissalaitoksen kirkon tiistaiaamuiset messut vietetään tuon tuosta hiljaisen rukouslaulun merkeissä.
Hiljaisen laulun perinne ulottuu kauas katoliselle keskiajalle. Sen toi Suomeen 1980-luvulla ranskalainen professori Iegor Reznikoff. Vuori viehättyi laulutavasta, koska se tuntui vastaavan hänen omaan sisäiseen tarpeeseensa.
– Olen nopeatempoinen ihminen ja kaipasin hiljentymistä. Hiljaisessa rukouslaulussa yhdistyy rukous, mietiskely, rauhoittuminen ja musiikin mystiikka, Vuori määrittelee.
Laulusta tuli Hilkka-Liisa Vuorelle ammatti. Hän on jo yli 20 vuoden ajan laulanut Vox Silentii -yhtyeessä ja vetää hiljaisen rukouslaulun kursseja ja retriittejä Kallion seurakunnassa ja muuallakin. Vuori on myös vastikään väitellyt musiikin tohtoriksi aiheenaan birgittalaissisarten hetkipalvelusliturgia Cantus sororum eli Sisarten laulu -liturgia. Se on osa keskiaikaista pohjoismaista luostariperinnettä.
Hiljainen rukouslaulu on määritelmän mukaan hiljaista.
– Hiljaa laulaminen tekee ihmiselle hyvää. Ei tarvitse laulaa korkealta ja kovaa, suorittaa ja selviytyä, vaan voi antautua lepäämään äänen virrassa, Vuori toteaa.
Hiljaa ja pakottomasti laulamisen sivuvaikutuksena äänestä tulee myös puhdasta. Korva puhdistuu tasavireistä säveljärjestelmää vanhemmalle, puhtaiden intervallien tasolle.
Tilalla on suuri merkitys.
– Kaikuisasta, anteliaasti soivasta kirkosta tulee laulajan kumppani varsinkin, jos hän malttaa pitää säkeen jälkeen taukoa ja kuunnella, kuinka holvit soivat.
Kun Vuori laulaa, hänen kätensä tekevät pientä, pehmeää liikettä.
– Yhtäältä kädet seuraavat laulua spontaanisti, ja se on osa kehollista ylistystä. Käden asennot kertovat myös rukouksen kolmesta suunnasta oman itsen, Jumalan sekä niiden läheisten puoleen, joiden kanssa rukous jaetaan.
Käsillä puhuminen ei juuri kuulu suomalaiseen ilmaisukulttuuriin. Kallion kirkon rukouslaulumessuissa ohjaajan käsimerkit auttavat laulamaan outoakin sävelmää käden korkeutta seuraamalla. Tällöin laulajat ”laulavat kädestä”. Opetusmetodina tämä on hyvin vanha, suullisen perinteen ajoilta periytyvä tapa.
Laulujen sävelmät tulevat satojen vuosien takaa – varhaisimmat ovat 800–900-luvuilta. Sanoitukset ovat liturgisia tekstejä tai psalmeja suomeksi ja latinaksi. Suomenkielisten tekstien istuttaminen vanhoihin sävelmiin on käynyt yllättävän helposti.
– Laulamiseen tulee kielen myötä erilaisia sävyjä. Äidinkieliset tekstit tuovat niiden merkitykset lähelle. Latinankielinen laulu taas on liittymistä sukupolviseen perinteeseen.
Hilkka-Liisa Vuoren mielestä siihen sisältyy valtava turvallisuuden tunne.
Laulamisen perusajatuksiin kuuluu toistamalla oppiminen. Sekin on osa luostariperinnettä. Kun saman säkeen laulaa parikymmentä kertaa, vaikutus alkaa tuntua.
– Aivan väistämättä oman mielen myllerrys hiljenee, Vuori vakuuttaa.
Hiljaisen rukouslaulun kursseja järjestetään jo eri puolilla Suomea. Kursseilta haetaan hiljentymistä, yhdessä laulamista ja itsetuntemusta. Kaikenlaiselle mietiskelyä sivuavalle toiminnalle on selvä kysyntä.
– Kursseille tulevien ei tarvitse perinteisessä mielessä osata laulaa nuotilleen. Hiljaiseen lauluun mahtuu luontevasti paksu matto erikorkuisia ääniä, Vuori vakuuttaa.
Myöskään nuotinlukutaito ei ole tarpeen. Toistamalla oppii hitaampikin eikä kaikkea energiaa tarvitse käyttää paperiin tuijottamiseen. Lauluilla on sanoituksensa ja sanoilla merkityksensä, mutta rukouslaulu sivuuttaa opilliset pohdinnat. Laulajalta ei odoteta hurskautta, Vuori lupaa.
– Tärkeintä on lepo ja hellyys itseä kohtaan. Laulut saavat olla keskeneräisiä, ja jokainen saa tulla laulamaan oman tilanteensa keskeltä, olipa se millainen tahansa.
Salla Korpela
Jaa tämä artikkeli: