Se on menoa. Irja Askolan vihkimyksessä avustivat muiden muassa piispa Eero Huovinen, Espoon piispa Mikko Heikka , tuomiorovasti Matti Poutiainen ja teologian tohtori Pirkko Lehtiö. Vihkimisen toimitti arkkipiispa Kari Mäkinen useiden kotimaisten ja ulkomaisten piispojen avustuksella. Kuva: Jani Laukkanen
Helsinki sai hymyilevän piispan
Maan ensimmäisen naispiispan vihkiminen aiheutti myös ekumeenista närkästystä.
Mikäli Irja Askola jännitti piispanvihkimystä, se ei näkynyt ulospäin, kun hänet vihittiin sunnuntaina Tuomiokirkossa Helsingin hiippakunnan piispan virkaan. Jumalanpalveluksessa Askola saarnasi tuhatpäiselle kirkkokansalle ja tv-yleisölle varmoin ottein ja osoitti omistavansa hyvät puhelahjat.
Askola toi esille saarnassaan, että ihmisillä on kaikenlaisten tehokkuusvaatimusten keskellä tarve kuulla puhetta armahtavasta Jumalasta.
– Riittämättömyyden tuskassa – kun kenellekään ei ehdi antaa parastaan eikä kaikkea jaksa edes silloin kuin haluaisi – juuri silloin on hyvä kuulla, että Jumala ei vaadi, ei edes kysele.
Askola korosti myös luottamuksen merkitystä ihmissuhteissa, kirkossa ja yhteiskunnassa. Erimielisyydet eivät hänen mukaansa ole tuhoavia, mutta tuhoa syntyy, jos eri mielipiteitä edustavat eivät löydä puhevälejä keskenään.
Arkkipiispa Kari Mäkinen muistutti puheessaan, että piispan virka ei ollut muuttunut naispiispan viraksi vaan naiseudesta oli nyt tullut osa sitä, miten piispan virkaa hoidetaan.
Piispaksi vihittävä antoi messussa viran hoitamiseen liittyviä lupauksia ja kansainvälinen vihkijäjoukko siunasi hänet tehtäväänsä. Sen jälkeen Askolan päälle puettiin piispan kaapu sekä päähine ja kaulaan pujotettiin piispan risti. Kun käteen oli vielä ojennettu piispansauva ja tehtävään oikeuttava valtakirja, Askola kääntyi katsomaan seurakuntaa ja hymyili valoisasti.
Kirkkokahvit tarjoiltiin ulkona kirkon porrastasanteella, jossa piispa vastaanotti onnitteluja niin valtionjohdolta kuin seurakuntalaisiltakin. Jokaiselle onnittelijalle tuntui riittävän Askolalta lämmin kädenpuristus.
Piispa Irja Askolan vihkimys aiheutti myös ekumeenista närkästystä. Englannin anglikaanisen kirkon edustaja, Euroopan hiippakunnan apulaispiispa David Hamid ei voinut osallistua vihkimisessä kätten päällepanemiseen, koska Englannin kirkko ei toistaiseksi hyväksy naispiispuutta.
Tämä on hieman yllättävää, sillä molemmat kirkot allekirjoittivat 1990-luvulla ekumeenisen Porvoon sopimuksen, jossa mukana olevat kirkot tunnustavat toistensa pappeuden. Lisäksi ortodoksisen kirkon piispa Leo ja katolisen kirkon piispa Teemu Sippo valittelivat jo kesäkuussa naispiispan valintaa.
– Virkaratkaisut ovat loitontaneet kirkkoja toisistaan, mutta tämä tapahtui jo 1986, kun naispappeus Suomessa hyväksyttiin, arvioi professori Elina Vuola Helsingin yliopistosta.
– Nainen kirkon johtopaikalla viestittää luterilaisten kirkkojen nykyisestä ihmiskuvasta, jossa sukupuolten yhtäläinen arvo ei ole vain retoriikkaa, Vuola sanoo.
– Erot eivät ole vain kirkkokuntien välisiä, sillä jakautuminen myös kirkkojen sisällä on suurta. Esimerkiksi katolilaiset eivät ole virkateologiassa niin yksimielisiä kuin kirkon johto haluaa viestittää.
Vuola korostaa, että käytännön tasolla kirkkojen ekumeeniset suhteet voivat olla piispoista ja paaveista riippumatta lämpimät.
– Suomessa ei ehkä tiedetä, että kolmannen maailman kirkkojen parissa Irja Askola on ekumeenisen aktiivisuutensa vuoksi tunnettu ja arvostettu henkilö.
Ruohonjuuritason kannalta voidaan myös pohtia, mitä piispuus merkitsee aikana, jolloin ylhäältäpäin sanelemisen sijaan ihmiset haluavat itsenäisesti jäsentää uskonnollisia ajatuksiaan. Helsingin Sanomien uutisten päätoimittaja Reetta Meriläinen näkee tilanteen kaksipiippuisena.
– Nykyään uskonasioita pohditaan mieluiten hyvin yksityisesti, mutta toisaalta halutaan, että on joku, joka kiteyttää näkemyksiä vaikeista asioista. Juuri piispoilta odotetaan, että he ovat hengellisiä johtajia ja teologisia yleisasiantuntijoita.
Maailma on kuitenkin toinen kuin vuonna 1991, kun piispa Eero Huovinen vihittiin virkaan. Silti Meriläisen mielestä huoli siitä, ettei kirkolla ole enää yhteiskunnallista roolia, on vahvasti liioiteltu.
– Kirkon ei tarvitse lähteä markkinaehtoiseen maineenhallintaan, eikä sen tarvitse liottaa sanomaansa niin haaleaksi, ettei sen ydin enää erotu muista.
Kirkon ydin on jotakin, mikä ylittää päivänpoliittisen keskustelun, mutta Meriläisen mielestä olisi hyväksi, jos kirkko silti voisi arvojensa perusteella ottaa kantaa vaikka ydinvoimaan.
– Yhteiskunnallista keskustelua ei voi käydä vain lainsäädännön tai liiketalouden kannalta, ja tämän vuoksi kirkko voi aivan hyvin tuoda keskusteluun omat arvoargumenttinsa ihmisarvon puolesta.
Juhani Huttunen ja Noora Melaanvuo
Jaa tämä artikkeli: