Vihan päivä. Ihmisiä voidaan pelotella helvetillä, mutta uskaltaako pelottelija ajatella sitä omalle kohdalleen? Kuva: Diego Casadamon/Sodapix/Corbis/SKOY

Helvetin paha paikka

Maailmassa on niin paljon pahuutta, että ilman helvettiä meillä ei olisi toivoa.

• 14.11.2011 14:06

Avaan viinin ja viritän tulta. Asettelen halkojen väliin sanomalehtipaperia. Raapaisen tulitikun ja katson, kun sininen liekkivana hetkessä kärventää eteläpohjalaisen kunnallispoliitikon olemattomiin. Pian takkatuli roihuaa, ja liekit kiipeilevät hormin seinämiin pääsemättä ylemmäs.

Tuli on kaunis mutta eloton, se ei kuule, kun sille puhutaan. Pöydällä viinipullon pinta on vielä kylmä, mutta hyvää vauhtia lämpenevä mökki-ilma avaa sen mahtavat aromit nuuhkittaviksi. Kohennan tulta tyrkyttämällä sivuun jäänyttä pölliä keskemmälle suuaukkoa. Suljen lasisen luukun, ja tulipesästä tulee silmänräpäyksessä keltainen pätsi. Mustuneen ikkunan takaa romanttisesti tanssivissa liekeissä voi kuvitella samalla kertaa jotakin helvetillistä.

Yksi helvetillinen liekkimeri syntyi Saksassa eräänä heinäkuun lopun yönä 68 vuotta sitten. Se oli yksi niistä lukuisista helveteistä, joiden käsittämiseen inhimilliset sielunkyvyt ovat riittämättömät.

Öinen ilmahälytys on hyödytön, kaupunki palaa jo. Joen varrella puuvarasto on roihahtanut infernaaliseksi tulipatsaaksi, joka ruokkii ympäröiviin rakennuksiin tarttuneita liekkejä samalla, kun taivaalta sataa lisää tuomiopäivän tulikiveä.

Syttyneet rakennukset ovat kuusta päin katsoen yhteen sulautuvia soihtuja. Kuumentunut ilma nousee niin kuin hissi paksuna massana ylöspäin synnyttäen katutasoon tyhjiön, joka imee itseensä kylmää ilmaa paloalueen ulkopuolelta. Tuli tarvitsee happea, ja nyt imu on niin kova, että ilmavirtaus kasvaa pyörremyrskyksi. Kortteleiden lämpö kohoaa tuhatasteiseksi. Asfaltti on sulaa, polttavaa liejua. Yhtenäinen tulimeri on 20 neliökilometrin suuruinen.

Pommisuojaan paenneet naiset ja lapset ovat jo tukehtuneet ja sulaneet kuoliaaksi. Kadulta kohonneen tulipatsaan synnyttämä tyhjiö oli imaissut kaiken hengitysilman kellareista ja pommisuojista. Tilalle tulivat kuumuus, häkä ja savu. Asfalttiin juuttuneet uhrit paistuivat tupakka-askin kokoisiksi mustiksi pahkuroiksi.

Tämä tapahtui Hampurissa keskiviikkoyönä 28.7.1943, kun kuninkaallisten ilmapommitusten komentajan, marsalkka Arthur Harrisin pommikonelaivueet polttivat kaupungin. Harrisin lempinimi oli Butcher, Teurastaja. Taistelussa Saksaa vastaan hänen strategiaansa sisältyi kärsimyksen aiheuttaminen siviileille. Pommitukset jatkuivat seuraavana yönä.

Hampurin tulimeren jälkiä todistanut silminnäkijä kertoo: ”Heidän aivonsa valuivat haljenneista ohimoista ja heidän sisälmyksensä rintakehän alapuolisesta pehmeästä alueesta... Pienimmät lapset makasivat katukäytävällä kuin paistetut ankeriaat.”

Arthur Harrisin tavoite oli kukistaa historian pahin eurooppalainen perkele, valtakunnanjohtaja Adolf Hitler. Hampurin täydellinen polttaminen oli rikos ihmisyyttä vastaan, mutta sitä ei lasketa, koska Iso-Britannia kuului voittajiin. Kirjassaan Kirjeitä nollapisteestä maineikas ruotsalainen historioitsija Peter Englund kertoo, että ”hyvien puolella” taistelleen Harrisin vastuulla on noin 600 000 ihmisen henki. Hampurin pommitusten uhriluku on arvioista riippuen noin 43 000.

Historiaan mahtuu järjen ylittävä määrä pahuutta, josta kukaan ei ole koskaan joutunut vastuuseen. Uhrilukuarviot vaihtelevat niin voimakkaasti, että numeroihin turtuu. Mao Zedong: 45 000 000, kenties jopa 70 000 000. Josif Stalin: 20 000 000. Adolf Hitler: 6 000 000, mutta ei riitä. Mukaan on laskettava romanit, homoseksuaalit, vammaiset... Kokonaismäärä voi nousta jopa 16–17 miljoonaan.

Vuonna 1885 Belgian kuningas Leopold II sai yksityiskansalaisena haltuunsa Belgian Kongon, josta tuli merkittävä raaka-ainetuottaja Euroopan kumiteollisuudelle.

Tuotantotavoitteiden alittamisesta seurasi kuolemanrangaistus, mutta pyövelit ”tyytyivät vain” silpomaan uhrit kädettömiksi. Koska kumimäärät olivat kohtuuttomat, tavoitevaje kompensoitiin irti leikatuilla käsillä. Joskus naapurikylät taistelivat keskenään saadakseen itselleen riittävän määrän käsiä, jotka ynnättynä kerättyyn kumiin täsmäsivät tavoitteen kanssa.

Leopold tapatti tai rampautti Belgian Kongon 20-miljoonaisesta väestöstä arviolta saman verran tai enemmän kuin Hitler murhasi juutalaisia.

Emme tiedä enimmän osan uhreista edes olleen olemassa. Emme tiedä nimiä, perheenjäseniä tai lasten suosikkileikkejä. Heitä ei ole tallennettu ihmiskunnan muistiin. Uhreja ei oikein voi edes unohtaa, koska ei tiedetä, kenet tarkalleen voisi muistaa. Siksi emme voi edes surra heitä.

Kongo on edelleen yksi monista maanpäällisistä helveteistä. 50 000 lasta kaivaa joka päivä maan alta kobolttia, joka päätyy elektroniikkaan. Toinen tärkeä metalli on tina. Aseelliset kapinallisryhmät myyvät sitä suurten puhelinvalmistajien alihankkijoille. Nokiassakin tiedetään ”verimetalleista”.

Sitä voi olla käsissäni, omassa käsipuhelimessani.

Michael Mannin ohjaamassa elokuvassa Collateral (2004) Tom Cruisen esittämä psykopaatti palkkamurhaaja Vincent ottaa panttivangikseen taksinkuljettaja Maxin (Jamie Foxx). He ajavat ympäri Los Angelesia, kun Vincent kylmäverisesti murhaa rahasta. Järkytyksestä raivoavalle Maxille Vincent vain sanoo hankkivansa elantonsa. ”Satoja miljoonia tähtiä miljoonissa galakseissa pisteinä joka silmänräpäyksessä”, Vincent järkeilee, ”me olemme niitä, avaruuteen kadonneita. Poliisi, sinä, minä... Ketä kiinnostaa?”

Oikeassa elämässä kosmologit selittävät, että maailmanloppu tulee niin hitaasti, ettei sitä huomaa. Itse asiassa maailmanloppu alkoi jo kuusi miljardia vuotta sitten. Ketään ei ole enää näkemässä, kun universumi hiipuu päätepisteeseensä. Luonnontieteellisen maailmankuvan näköpiirissä ei ole sellaista oikeudenkäyntiä, jossa uhrien hätä kuultaisiin.

Raamattu antaa päinvastaisen kuvan. Maailma tuhoutuu, ja sen jälkeen kaikki kansat kootaan yhteen viimeiselle tuomiolle. Jokaisen kohtalo punnitaan erikseen. Toiset kirotaan iankaikkiseen kadotukseen, mutta vanhurskaille Jeesus sanoo:

”Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.”

Tämä käsitys viimeisestä tuomiosta on Raamatun nuorta pintakerrosta. Muinaiset juutalaiset eivät panneet painoa kuolemanjälkeisyyteen. He ajattelivat, että vanhurskas Jumala näyttää voimansa historiassa niin kuin hän aikaisemmin teki vapauttaessaan kansansa Egyptin orjuudesta. Profeetta Jesaja kuvaa uuden poliittisen maailmanjärjestyksen vaihtumista näin:

”Katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan. Menneitä ei enää muistella, ne eivät nouse mieleen. Susi ja karitsa käyvät yhdessä laitumella, leijona syö heinää kuin härkä, ja käärmeen ruokana on maan tomu. Kukaan ei tee pahaa, kukaan ei vahingoita ketään minun pyhällä vuorellani, sanoo Herra.” (Jes. 65: 17, 25)

Tämä usko ei kuitenkaan kestänyt.

Syyrialaiskuningas Antiokhos IV Epiphanes valtasi Jerusalemin 167 eKr. Hän häpäisi temppelin kantamalla sen kaikkein pyhimpään Zeuksen patsaan. Alkoi vaino. Toisen Makkabilaiskirjan seitsemäs luku kertoo, miten seitsemältä veljekseltä heidän äitinsä nähden leikattiin irti kieli, päänahka ja kaikki raajat. Sen jälkeen heidät heitettiin yksitellen kuumalle pannulle paistumaan elävältä. Viimeisenä surmattiin äiti.

Musertavassa vainossa usko Jumalan oikeamielisyyteen horjui. Oikeudenmukaisuus voisi toteutua vain, jos viattomina kuolleet herätettäisiin uudelleen henkiin. Vähitellen ylösnousemususko kasvoi juutalaisuuteen siemenistä, jotka saatiin persialaisesta zarathustralaisuudesta.

Jeesuksen aikana noin kaksisataa vuotta myöhemmin suuri osa juutalaisista uskoi ylösnousemukseen ja viimeiseen tuomioon. Ylösnousemususko liittyi saumatta vainajan ikuisuuskohtaloon ja viimeiseen tuomioon. Se oli osa Jumalan vanhurskautta puolustavaa teologiaa, jossa juutalaiset eivät enää muulla tavoin voineet käsittää, kuinka Jumala voisi olla oikeamielinen.

Uudessa testamentissa helvetin nimi on Gehenna. Nimi juontuu arameankielisestä paikannimestä Ge-Hinnom, Hinnominlaakso. Tämä helvetti sijaitsee Jerusalemin lounaispuolella aivan kaupungin vieressä. Raamatussa sitä kuvataan ikuiseksi tulimereksi. Nykyään sen ohi kulkee asfaltoitu maantie. Muinaisena aikana tuossa murheenlaaksossa sijaitsi Tofet-niminen kulttipaikka, jossa palvottiin lapsiuhreja vaatinutta Molok-jumalaa. Jo tähänastisessa historiassa Hinnominlaakso on ollut kauhujen paikka.

On aivan varmasti rationaalisempaa uskoa kosmologien hiljaisesti hiipuvaan universumiin kuin siihen, että Google Mapsin satelliittikuvassa näkyvän Jerusalemin eteläpuolelle syntyisi tulimeri, jossa historian pahoja ihmisiä keitetään ikuisesti.

Mutta jos helvettiä ei ole, eivätkö kaikki voisi ajatella vääryydestä niin kuin Collateral-elokuvan kylmäverinen Vincent? Samalla tavalla kuin muinaiset israelilaiset, myös nykyihminen suorastaan vaatii, että vääryys tuodaan oikeuden eteen ja paljastetaan. Paha on sanottava ääneen. Ihminen ei toivu edes koulukiusaamisesta, ellei totuus tule julki. Uhrin kannalta on traumaattista, jos armo pyyhkii altaan totuuden.

Takkatuli on hiipumassa, mutta mökki on jo lämmin. Pöydällä odottavat suppilovahveropiirakan ainekset. Nyt viedään viimeisiä edellissyksyn sienisaaliista. Olo on mukava niin kuin hedonistisessa mainossloganissa ”Viini, ruoka ja hyvä elämä”.

Kun kannan puita saunalle, ajatukseni helvetistä on enää vain steriili käsite. Se ei tunnu miltään. Sitä esittävissä pilakuvissa vähän ärtyisä mutta muuten mukava ja söpö häntäveikko lapioi turhautuneena hiiliä. Oikean helvetin täytyisi kuitenkin olla niin hirveä kuin tämä todellisuus kaikkein kauheimmillaan on. Ihmiskunnan historiassa pahuus on ollut niin järjetöntä, että helvetinkin on oltava järjetön. Sen takia helvettiä ei voi perustella sivistyneesti, koska silloin siitä tulee järkevä ja siedettävä. Joidenkin suosima ajatus pahojen pysyvästä häviämisestä, annihilaatiosta, olisi sekin ehkä liian järkevä.

Nykyaikainen teologi voi ajatella vaikka, että helvettiin sisältyy perkeleellinen mielen pirstoutuminen. Uuden testamentin alkukielellä perkele on diabolos, joka merkitsee erilleen heittäjää, hajottajaa. Sitä ei voi kunnolla ajatella, koska ajattelu itsessään edellyttää ehjän mielen. Kukaan tuskin kestäisi ilman psyykkistä romahdusta varmaa tietoa kadotuksesta. Siksi tämä elämä on elettävä pelastuksen toivossa.

Voi kuulostaa erikoiselta, mutta valheelle rakentumaton toivo voi kasvaa vain viimeisen tuomion jäsentämänä. Ajatuskulku on seuraava.

Kreikan kielestä juonnettu oppisana eskatologia merkitsee viimeisiä tapahtumia. Tämä viimeisyys ei merkitse ainoastaan järjestyksessä viimeisiä. Se merkitsee lopullista ja tärkeydessään perimmäistä. Tärkeysjärjestys edellyttää ratkaisua ja erottelua. Juuri sitä tarkoittaa Uuden testamentin alkukielen krisis, tuomio. Kriisissä arvot punnitaan ja asiat laitetaan tärkeysjärjestykseen. Huomio keskittyy tähän hetkeen.

Ehkä ilman viimeisen tuomion kuvaa on vaikea aidosti suunnata ajatus totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen. Tänään.

Juhani Huttunen

Kirjallisuutta: