Levosta käsin. Karakappeli on Lahjamarjatta Korhoselle tärkeä paikka. Siellä kokoontuu hänen vetämänsä runoryhmä sekä terapiaryhmä. Myös Lectio Divina -raamattumietiskelyryhmä on hänelle pieni retriitti arjessa. Kuva: Hans von Schantz
Hengellisyys kuuluu hoitotyöhön
Istumme Lahjamarjatta Korhosen kirjojen ympäröimässä kodissa, ja emäntä kattaa pöytään itse leipomiaan piparkakkuja.
”Nämä ovat Hildegard Bingeniläisen äly- ja hermopipareita”, hän hymyilee ja taustoittaa samalla saksalaisen abbedissan, kirjailijan ja mystikon taustaa.
Kirjahyllyn kirjojen selkämyksistä silmä erottaa hengellisten kirjailijoiden, filosofien, runoilijoiden nimiä moneen lähtöön. Yhtä lailla hyllyjä täyttävät pitkät rivit ammattiin liittyviä hoitotieteellisiä teoksia. Valokuvakehyksestä katselee vanhempien ja 24-vuotiaana kuolleen pikkusisaren kasvot.
”On hyvä, että he ovat tässä, perille päässeet rakkaani.”
Lahjamarjatta Korhonen kertoo imeneensä hengellisyyden jo äidinmaidossa. Isä veisasi virsiä, ja lapsuuden perheessä polvistuttiin yhdessä rukoukseen.
Maalaistalon kotiovi oli aina auki eri hengellisiä suuntauksia edustaville ihmisille. Hän sai kosketuksen niin herännäisyyteen kuin viidesläiseen herätysliikkeeseen jo varhain.
Ensimmäinen työ diakonissana Heinäveden seurakunnassa toi Korhosen elämään myös Valamon ja Lintulan luostarit. Niiden myötä hän kiinnostui ortodoksisesta hartauselämästä ja ikonien maailmasta.
1970-luvun alkuun osui myös toinen tärkeä taitekohta: silloin Korhonen sai käsiinsä Anna-Maija Raittilan kirjoittamia Taizé-kiertokirjeitä, joiden kautta rakkaus Taizé-yhteisöön heräsi.
”Ajatus kristittyjen yhteydestä yli kieli- kirkkokuntarajojen vahvisti jo aiempaa näkemystäni ja haluani elää luottamuksen pyhiinvaeltajana taistelun ja rukoushiljaisuuden tiellä.”
Anna-Maija Raittilan runous ja teologia ovat koskettaneet Korhosta syvältä. Vierailua Taizén ekumeenisessa luostariyhteisössä vuonna 1995 hän kuvailee tienviitaksi.
”Kaikki se levollisuus, yhteys, rukouslaulu ja veli Roger – ne olivat kuin elävä liekki, joka löysi kohtansa minussa ja vastasi itsessäni olevaan kaipaukseen.”
Sittemmin Korhonen löysi ”oman juttunsa” hiljaisuuden retriitti -toiminnasta. Tutustuminen Snoanin hiljaisuuden retriitteihin ja sittemmin retriittiohjaajaksi kouluttautuminen avasi monia uusia ulottuvuuksia ja toi syvyyttä elämään. Tuolloin löytyi myös Enonkosken luterilainen luostariyhteisö, jossa Korhonen on ohjannut monia runo- ja jouluretriittejä.
Hän oli ensimmäisten joukossa tuomassa retriittejä Espoon seurakuntien työntekijöille.
”Tätä samaa hiljaisuuden sanomaa olen halunnut tuoda myös Suomen Sairaanhoitajain Kristillisen Seuran kautta terveydenhoitohenkilöstölle järjestetyissä retriiteissä.”
Espoon Karakalliossa sijaitseva Karakappeli on Lahjamarjatta Korhoselle tärkeä paikka. Kappelilla kokoontuu kerran kuussa Suomen Sairaanhoitajain Kristillisen Seura ry:n oma jäsenpiiri. Se perustettiin Espooseen kolmisen vuotta sitten.
Korhonen kutsuu yli kymmenhenkistä jäsenpiiriä terveydenhuollon henkilöstön levähdyspaikaksi ja ”pehmeiden arvojen ja eettisten pohdintojen foorumiksi” sekä yhteisten kokemusten jakamispaikaksi, josta voi ammentaa voimaa työhönsä.
Eläkkeellä olevan Korhosen elämässä työ ja vakaumus ovat aina kietoutuneet tiiviisti yhteen. Hän on työskennellyt diakonissana, psykiatrisena sairaanhoitajana ja sairaanhoidon opettajana.
”Minulle on aina ollut selvää, että hoitaja voi ja saa monissa vaikeissa tilanteissa kuljettaa itseään, potilaita ja työtovereitaan äänettömän rukouksen varassa, silloin kun sanoja ei löydy.”
Vuonna 1948 perustettu Sairaanhoitajain Kristillinen Seura on Korhoselle tuttu jo vuosikymmenten takaa.
Hän kokee, että seura on edelleen tärkeä. Se herättää keskustelua potilaiden henkisistä ja hengellisistä tarpeista ja niihin vastaamisesta. Eläkkeellä olevien hiljainen kokemustieto pääsee hedelmälliseen vuoropuheluun vielä työssä olevien kanssa.
”Meillä on ihania, aktiivisia ja innostuneita eri-ikäisiä jäseniä, ja myös nuoret sairaanhoidon opiskelijat ovat olleet kiinnostuneita toiminnastamme.”
Pitkän linjan sairaanhoidon ammattilaisena ja opettajana Lahjamarjatta Korhonen perää hoitajilta herkkyyttä reagoida potilaiden hengellisiin tarpeisiin.
Korhosen mukaan se tarkoittaa kykyä aistia ja tunnistaa potilaan pienimmätkin vihjeet hengellisistä terveystarpeista. Kyse on aidosta välittämisen etiikasta.
Hoitaja ottaa työssään käyttöön koko persoonansa, johon kuuluu myös kristillinen usko.
”Jokainen potilas on kohdattava yksilöllisesti. On hyväksyttävä hänen uskonnolliset ja etniset taustansa ja kysymyksensä. Jos Raamatun luku tai rukoileminen ja keskustelut hengellisistä asioista potilaan kanssa ovat hoitajalle vieraita, on hänen joka tapauksessa otettava vastaan hoitotilanne ja ohjattava potilas jonkun toisen hoitajan tai sairaalateologin luokse”
Suomen Sairaanhoitajain Kristillisen Seuran tarkoituksena on Korhosen mukaan muistuttaa hoitotyön ja kristillisten arvojen sekä vakaumuksen merkityksestä työssä ja potilaiden kohtaamisessa.
Siksi seura tarttuu terveydenhuollon pinnalla oleviin asioihin herkästi.
”Helmikuun jäsenillassa kuulimme kirjailija Heli Hulmia hänen kirjastaan Kuoleman horisontit ja kirjoitukset. Illoissa vierailevat myös Sisar Hannele Ekumeenisesta karmeliittayhteisöstä ja entinen nunna Riitta Lemmetyinen Akasia-säätiöstä. Marianpäivänä vietetään seuran kirkkopyhää Leppävaarassa, ja syksyllä ylilääkäri Tiina Tasmuth puhuu eutanasian vaihtoehdoista”, Korhonen avaa tulevaa ohjelmaa.
Jaa tämä artikkeli: