Henkireikä toppahaalareiden keskellä
Paula on käynyt kolme vuotta äitien kirjallisuusterapiaryhmässä.
”Kun toinen lapseni oli juuri syntynyt, näin paikallislehdestä ilmoituksen, jossa kerrottiin alkavasta äitien kirjallisuusterapiaryhmästä. Tiesin heti, että haluan sinne.
Asian ratkaisi oikeastaan yksi lause. Siinä sanottiin, ettei tavoitteena ole tehdä kirjallisesti täydellistä tekstiä. Jos ilmoituksessa olisi puhuttu luovasta kirjoittamisesta, kynnys mennä mukaan olisi ollut minulle aivan liian suuri.
Kirjoittaminen ei ollut minulle ennestään aivan vierasta. Olen kirjoittanut paljon ja monenlaisia suoritustekstejä, opiskeluissa ja töissä. Olen joskus saanut aikaan myös kirjeitä ja päiväkirjaa, mutta ne ovat jääneet lasten tulon myötä.
Äitiys oli silloin kolme vuotta sitten minulla päällimmäisenä mielessä. Siksi ajatus siitä, että kirjallisuusterapiaryhmässä käsiteltäisiin äitinä olemista, tuntui hyvältä.
Sain kolmannen lapseni vuosi sitten sopivasti ryhmän joulutauon aikaan. Kun en ole töissä ja lapseni ovat 1-, 3- ja 5-vuotiaita, on äitiys minulle jokseenkin kokoaikainen homma. Usein se on myös melkoista kamppailua.
Silloin, kun vauva sairasti koko talven, kerran viikossa kokoontuva ryhmä piti minut jotenkin kasassa. En itse tajunnutkaan, kuinka uupunut ja masentunut olin.
Ryhmään saa tulla sellaisena kuin on, raivoa puhkuen ja tukka kampaamatta, ja itkeä tirauttaa välillä. Tuntuu, että äitinä ollessani tunteet ovat tulleet esiin täysillä. Ne ovat jotenkin kärjistyneet aikaisempaan verrattuna. Jos tunnen esimerkiksi vihaa tai raivoa, sitä ei ole vähän, vaan roppakaupalla, olen täynnä sitä. Samoin on ilon, surun ja onnen tunteiden kanssa.
Toisille äideille ei tarvitse selitellä mitään, sillä he ymmärtävät, mistä on kyse. Samassa elämänvaiheessa elävistä ei kukaan myöskään ala muistutella, että tämänhetkisistä vaikeuksista tai väsymyksestä huolimatta elän elämäni parhaita vuosia.
Kirjoitamme joka kokoontumisessa jotakin. Monesti syntyy useampiakin tekstejä.
Oman elämäntilanteen lisäksi olemme kirjoittaneet esimerkiksi omista vanhemmistamme, isovanhemmistamme ja suvustamme. Koen, että itsetuntemukseni on kasvanut, kun olemme kirjoittaneet omasta elämänkaarestamme, lapsuudestamme ja nuoruudestamme.
Ryhmässä olen huomannut, etten oikeastaan tiedä, mitä kaikkea tiedän, ennen kuin kirjoitan. En voi myöskään koskaan etukäteen tietää, mitä minusta nousee esiin kirjoitusprosessissa.
Kun kirjoitin ensimmäistä kertaa omasta äidistäni, ymmärsin, kuinka turvaton ja yksinäinen hän on ollut lapsena. Olen tiennyt asian aina, mutta vasta kirjoittaessani aloin tajuta, mikä merkitys sillä on ollut ja on edelleen. Oivallus sai minut miettimään, miten pystyn antamaan turvallisen lapsuuden omille lapsilleni.
Voimme lukea kirjoituksemme ääneen ryhmässä. Jo alussa päätin, että luen omani aina. Välillä päätöksen toteuttaminen on kyllä vaatinut aikamoista rohkeutta ja luottamusta ryhmään.
Olen huomannut olevani jonkin verran estynyt. Siitä huolimatta olen koko ajan yrittänyt olla rehellinen. Ryhmä on auttanut minua ylittämään rajojani.
Olen myös jonkin verran märehtijätyyppi. Luulen, että olen näiden kolmen vuoden aikana päässyt vähän eroon märehtivästä kirjoittamisesta ja ehkä muutenkin asioiden vatvomisesta.
Toisinaan keskustelemme teksteistämme. Tärkeää on se, ettei ryhmässä tarvitse kilpailla tilasta. Jokaiselle on oma vuoronsa. Jokaisella on myös omat kipupisteensä ja saa olla. Ryhmäläisistä on tullut minulle tärkeä vertaistuki ja aikuiskontakti.
Olen lukenut aina paljon. Tuomme ryhmäänkin välillä itselle tärkeiden kirjailijoiden runoja tai muita tekstejä ja luemme niitä ääneen. Se auttaa pääsemään eroon arkisesta toppahaalarirumbasta.
Saamme myös kotitehtäviä. Alusta alkaen päätin, että teen kaikki tehtävät. Kun on kotona kolmen pienen lapsen kanssa, mihinkään omaan ei ole koskaan aikaa, jos sitä jää odottamaan. Se aika pitää itse ottaa.
Voi olla, että istahdan joskus kotona portaisiin ja kirjoitan kymmenen minuuttia kynä sauhuten. En ajattele liikoja, vaan kirjoitan mitä mieleen tulee.”
Esiin nousee unohdettua ja uutta
Kristina Svensson, miten sinusta tuli kirjallisuusterapiaryhmän ohjaaja?
— Kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat olleet osa elämääni niin kauan kuin muistan. Opiskelin yliopistossa kirjallisuutta ja valmistumiseni jälkeen työskentelin siellä apurahatutkijana. Apurahan päättyessä aloin miettiä, miksi oikein teen tutkimusta ja ketä se hyödyttää.
— Ammatilliseen kriisiin liittyi myös perhetilanteeni: lapset olivat vielä pieniä ja valvottivat öisin. Mieleeni tuli, että voisin tutkimuksen sijasta tehdä jotain käytännöllisempää. Olinkin pitänyt lapsille sanataidekerhoja. Hain kirjallisuusterapiaryhmien ohjaajakoulutukseen — ja sillä tiellä nyt olen.
Mitä kirjallisuusterapia on?
— Kirjallisuusterapia on kirjoittamista ja lukemista vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Jokainen voi toki omatoimisestikin kirjoittaa ja lukea niin, että virkistyy ja samalla kasvattaa itsetuntemustaan. Mutta ohjatussa ryhmässä lukeminen ja kirjoittaminen sekä niiden pohjalta syntyvä keskustelu avaavat uusia puolia itsestä ja nostavat pintaan unohdettuja kokemuksia.
— Vertaisryhmässä pääsee myös tapaamaan muita samassa elämäntilanteessa olevia. Toisten kokemukset auttavat ymmärtämään oman elämän kipupisteitä. Monen nykyäidin tuska on, että tietää, miten lapsia pitäisi kasvattaa, mutta ei pysty siihen. Saamme myös monenlaisia parisuhdevinkkejä, mutta silti arjen yhdessäolo ei aina suju.
— Sekin voi jo helpottaa oloa, että ylipäätään ottaa omaa aikaa, että viikosta on varattu joku aika vain kirjoittamista ja omien tunteiden kuuntelemista varten.
Mitä ryhmässä tapahtuu?
— Kokoontumisen alussa on usein jokin kirjoittamiseen virittävä tehtävä. Esimerkiksi paperin reunaan voidaan merkitä aakkoset, ja tehtävänä on kirjoittaa, mikä kullakin aakkosella alkava asia tulee ensimmäiseksi mieleen. Päivän varsinainen kirjoitustehtävä voi liittyä vaikkapa omaan lapsuuteen tai omiin isovanhempiin. Kirjoittamisen virikkeinä käytetään tekstejä, kuvia ja musiikkia.
— Jälkeenpäin kirjoittamisprosesseista jutellaan ja välillä tekstejä luetaan myös ääneen. Sen olen huomannut, ettei tekstin teko ole kiinni koulutustasosta.
— Kirjallisuusterapiaryhmässä ei ole myöskään sitä koulusta tuttua asetelmaa, että ohjaaja tietää, mikä on oikein. Kaikki on oikein. Kirjoittamisen pääpaino on siinä, mitä löydän itsestäni — muistoissa, tunteissa ja tuntemuksissa.
Äidin monet kasvot -kirjallisuusterapeuttinen kirjoittajaryhmä maanantaisin 7.3.–9.5. klo 17–19 Suomen kasvatus- ja perheneuvontaliiton tiloissa Vallilassa. Osallistumismaksu 45/75 e. Lisätietoja ja ilmoittautumiset www.suomenkasper.fi.
Jaa tämä artikkeli: