Hermot menivät
– Lapinlahden sairaalassa hoidettiin talvisodan aikana sotapsykiatrisia potilaita, tutkija Ville Kivimäki kertoo.

– Lapinlahden sairaalassa hoidettiin talvisodan aikana sotapsykiatrisia potilaita, tutkija Ville Kivimäki kertoo.

Hermot menivät

Viime sotien aikana kaikkien suomalaisten sotilaiden henkinen puoli ei kestänyt.

Talvisodan puhjetessa Suomi oli huonosti varustautunut sodankäyntiin. Vielä vähemmän oli osattu ajatella, että kaikki sotilaat eivät kestäisi sotajännitystä, kuukausiksi venyvien taisteluviikkojen rasitusta, vastapuolen tykkien rumputulta ja jatkosodan pitkää asemasotavaihetta.

Se, että osa sotilaista sai vakavia psyykkisiä oireita, oli yllätys lääkintähuollolle. Sotilaiden hoitamista varten perustettiin siviilimielisairaaloiden yhteyteen nopeasti sotapsykiatrisia osastoja. Enimmillään niitä oli 15 ja potilaspaikkoja 1800.

Osastoilla hoidettiin talvi- ja jatkosodan aikana 18 000 potilasta. Se on 2,5 prosenttia sotilaista.

– Potilasmäärä on varmastikin jäävuoren huippu kaikista sota-aikana psyykkisiä oireita saaneista. Osastoille asti päätyneillä oli useita vaikeita oireita, kertoo filosofian tohtori Ville Kivimäki.

– Potilaan keho saattoi vapista. Hän ei muistanut, mitä oli tapahtunut, tai edes nimeään. Hän ei ollut nukkunut viikkoihin tai kuukausiin. Hänellä saattoi olla kouristuksia. Hän oli sokea tai kuuro ilman elimellistä syytä.

Kivimäen teos Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1944 (WSOY 2013) palkittiin viime vuonna Tieto-Finlandialla. Se pohjautuu hänen englanninkieliseen väitöskirjaansa, joka myös tarkastettiin viime vuonna.

Tutkimuksen kannalta keskeisiä lähteitä ovat olleet sota-aikana psykiatriseen hoitoon joutuneiden sotilaiden potilaskertomukset. Ne voivat olla useiden kymmenien sivujen mittaisia.

– Potilaskertomuksissa kuulee tietenkin niitä kirjoittaneiden lääkärien äänen, mutta kun niitä lukee satoja, alkaa kuulla myös potilaiden äänen.

Taustalla huolta ja hankala lapsuus

Potilasaineisto sai Kivimäen kysymään, keiden hermot pettivät, eli keistä tuli tärähtäneitä, niin kuin sota-aikana sanottiin. Hän selvitteli mahdollisia psyykkisille häiriöille altistavia tekijöitä.

Sillä, tuliko potilas maaseudulta tai kaupungista tai mikä oli hänen poliittinen kantansa, ei ollut merkitystä. Myöskään ammattiryhmien välillä ei ollut merkittäviä eroja.

– Psykiatriset potilaat olivat keskimäärin iäkkäämpiä kuin kaatuneet sotilaat. Potilaat olivat myös naimisissa kaatuneita useammin. Asemasotavaiheessa avioliitto näyttäisi suojanneen sotilaita psyykkisiltä ongelmilta, kun taas taisteluvaiheissa kotihuolet lisäsivät paineita.

Kivimäki löytää kolme psykiatrisille potilaille tyypillistä tekijää. Heillä oli epätavallisen haitallisia lapsuus- ja nuoruuskokemuksia. Taakkaa saattoivat lisätä vastoinkäymiset avioliitossa, lapsen kaatuminen sodassa tai evakkoon joutuminen. Keittiö-, huolto- ja hevosmiehinä toimineet sotilaat jäivät sotilasryhmien laitamille ja olivat muita yksinäisempiä.

– Se, ketkä alkaisivat oirehtia psyykkisesti, ei ollut ennakoitavissa. Heitä ei olisi voinut etukäteen karsia pois sotilaiden joukosta. Mielen murtuminen edellytti henkilökohtaista pelko-kauhukokemusta, tiivistää Kivimäki.

Papan sotamuistelut kiinnostivat

Tutkijaa alkoi kiinnostaa myös se, miten niin monet sotilaat säilyttivät kuitenkin toimintakykynsä sodan oloissa. Ville Kivimäen molemmat isoisät ovat olleet rintamalla ja isoäidit kotirintamalla.

– Kun sukulaiset muistelivat menneitä, kuuntelin sivussa ja kiinnostuin historiasta. Olin 12–14-vuotias, kun äidin­isä, pappa, alkoi ikääntyessään kertoa sodasta minua yhdeksän vuotta vanhemmalle serkulleni. Pääsin kuulijaksi serkun siivellä ja kiinnostuin sodasta, vuonna 1976 syntynyt tutkija muistelee.

Nyttemmin Kivimäki on voinut täydentää papan puheita muulla muisteluaineistolla. Sitä on kerätty veteraaneilta niin 1970- kuin 1990-luvulla. Hän pitää tärkeänä etenkin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran SKS:n vuonna 1973 organisoiman korsuperinnekeräyksen aineistoa.

– Aineisto sisältää paljon yksityiskohtia ja avointa arviointia. Sodasta oli kulunut vain 30 vuotta. Silloin ei vielä ollut syntynyt konsensusta tai kaavaa siitä, miten sodasta puhutaan niin kuin parikymmentä vuotta myöhemmin, ja veteraanejakin oli elossa enemmän.

1970-luvulla monet veteraanit olivat aktiivisia ja kuuluivat Mauno Koiviston tapaan yhteiskunnan eliittiin.

– On unohdettu, että veteraaneilla oli monia ideologisia taustoja. Esimerkiksi omat isoisäni tuskin kokivat omaksi puhemiehekseen myöhemmin julkisuudessa paljon esillä ollutta Adolf Ehrnroothia.

Vaikka Väinö Linnan Tuntematon sotilas oli 1950-luvulla käänteentekevä sotakuvaus, myös sota-aikana ja heti sen jälkeen kirjoitettiin runoja, romaaneja ja kertomuksia, joita tutkija on voinut hyödyntää työssään.

Nuoret selvisivät vanhempia paremmin

Nuorten sotilaiden joukossa oli paljon kaatuneita ja haavoittuneita, mutta tutkimusten mukaan alle 24-vuotiaat sotilaat kestivät sotaa vanhempia miehiä paremmin

– Tärkeätä oli, että sotilaista kehittyi kiinteitä kaveriporukaita. Tiivis, itserakentuva toveriryhmä kantaa pitkälle. Yhteisö loi omaa kulttuuria, mustaa huumoria ja yhteistä slangia. Moni pelkäsi enemmän häpeää yhteisön silmissä kuin kaatumista ja kuolemaa, Kivimäki sanoo.

– Nuorille sotilaille äiti, miksei isäkin, oli tärkeä. Äidistä löytyi huoltenkantaja ja lohduttaja. Tukea saattoi saada myös rituaaleista ja amuleteista kuten Raamatusta, kirjeestä tai hiuskiehkurasta.

Kivimäen mukaan se, että sotilaat löysivät mielessään merkityksiä sodalle, auttoi kestämään.

– Sellaisista isoista asioita kuin maan tai isänmaan puolustamisesta tuskin puhuttiin korsussa. Tuon suuntaiset sotapropagandapuheet koettiin usein vaivaannuttavina.

– Niitä enemmän mielessä olivat yhteiset kokemukset, toveruus, uskonto ja perhe. Sotaa käytiin niiden puolesta. Toki niihin sisältyi vaaransa. Vaikkapa avioero saattoi viedä elämää kannatelleen pohjan.

Shokkihoitoja insuliinilla ja sähköllä

Ville Kivimäki kertoo kirjoittaneensa 16-vuotiaana psykologian tunneilla esseen sotatraumoista. Historioitsijana hän on pannut merkille käsitteen sisällön muuttumisen.

– Sota-aikana trauma-sanaa ei käytetty psyykkisessä mielessä, eikä psyykkisten oireiden aiheuttajaksi ajateltu sotaa. Posttraumaattisesta stressistä tuli virallinen diagnoosi vasta 1987.

Sotapsykiatria joutui tulemaan toimeen edellisten vuosikymmenien hermo- ja mielitautiopeilla. Suomessa oli vain muutamia psykologeja ja kaiken kaikkiaan 60 psykiatria. Heistä vain osa oli tekemisissä sotapsykiatristen potilaiden kanssa.

Diagnoosit kuulostavat nykyihmisen korvissa erikoisilta. Potilailla todettiin sielusyntyisiä reaktioita, sairasmielisyyttä, hermoheikkoutta, mielenheikkoutta ja vähä-älyisyyttä.

– Psyykkisten häiriöiden varsinaiseksi syyksi ajateltiin potilaan rakenteellisia heikkouksia, ei hänen kokemuksiaan sodasta. Pidettiin itsestään selvänä, että terve mies kestää sodan ilman häiriöitä.

Ankarilta kuulostavilla diagnoosilla oli Kivimäen mukaan toinenkin puolensa. Rakenteellinen heikkous ei tietenkään ollut parannettavissa, ja siksi ei voitu ajatella potilaiden nopeaa palauttamista rintamalle. Noin 12 prosenttia heistä palasi rintamalle, mutta muut työskentelivät esimerkiksi linnoituskomppanioissa kaukana sodan äänistä.

Psykiatriset hoitokeinot olivat vähissä. Ensimmäinen psyykenlääke saatiin vasta 1960-luvulla. Niinpä psykiatrit ottivat maailmalta käyttöön shokkihoidot insuliinilla, verenkiertolääke Cardiazolilla ja sähköllä.

– Nykyään ajatellaan, että ihminen toipuu psyykkisestä traumasta puhumalla. 1940-luvulla ajateltiin, että ihminen paranee työtä tekemällä. Työnteko oli tapa palata yhteiskuntaan ja hankkia takaisin itsekunnioitusta. Tiedä sitten, kumpi on enemmän totta, pohtii Ville Kivimäki.

Jaa tämä artikkeli: