Ristisaatto Träskändan puistossa, seuraamassa vanhan Turku-Viipuri - maantien linjaa Espoon Tuomiokirkolle. Pastori Jouni Salko etualalla vasemmalla, ristiä kantaa Kai Järvisalo. Kuva: Matti Karppinen
Hieno tapa hiljentyä
Pastori Jouni Salkon kädenpuristus on hikinen mutta luja. Hänen opastamansa ristisaatto on juuri saapunut lyhyelle tauolle Auroran kappelille. Seitsemän patikoijaa ja kolme polkupyöräilijää on kulkenut Hämeenkylän kirkolta Vantaalta seitsemän kilometriä – matka on ylittänyt puolivälin.
Sää on kuuma ja aurinkoinen, vaikka pilvipoutaa ja raikkaita lämpötiloja oli etukäteen toiveissa. Viiden vantaalaisen, neljän espoolaisen ja yhden helsinkiläisen joukossa ei ole ristisaaton ensikertalaisia, heitä ei helle haittaa.
”Ei tunnu missään. Tuulenvire on juuri sopiva”, he vakuuttavat kasvot kosteina.
Virkistys- ja hartaushetken yhteydessä Jouni Salko kertoo erikoisen näköisestä saattorististä.
”Vuonna 2008 juhlimme Vantaalla Pyhän Laurentiuksen marttyyrikuoleman 1750-vuotisjuhlaa. Laurentiuksen symboli on halsteri, sillä legendan mukaan hänet surmattiin grillaamalla. Niinpä tein juhlavuoden ristisaattoihin kaksi samanlaista ristiä tavallisista halstereista.”
Toinen risteistä jatkaa elämäänsä alkuperäisosiinsa purettuna partiolaisten nuotiolla. Tähän toiseen on keskelle kiinnitetty päällekkäin tiedot kaikista saatoista, joissa se on ollut mukana. Nyt se on matkaamassa kahdentoista ja puolen kilometrin reittiä Espoon tuomiokirkolle.
Hämeenkylän seurakunta järjestää ristisaattoja säännöllisesti – joka toinen vuosi Pyhän Laurin kirkolle ja joka toinen vaihtuviin kohteisiin.
”Ideoita taukopaikkojen hartaushetkiin ja rukouksiin olen hakenut Kalle Elonheimon Pienestä pyhiinvaelluskirjasta. Vuoden 2008 Laurentius -juhlavuoden ristisaattoon sävelsin myös oman virren. Yleensä alku- ja loppuhartauksissa tai tauoilla ohjelma koostuu rukouksista ja raamatunluvusta, mutta myös laulaminen on luontevaa.”
Kävellessä entuudestaan toisilleen tuntemattomat ihmiset joko nauttivat hiljaisuudesta tai juttelevat keskenään. Vanhojen pyhiinvaellustapojen mukaisesti viimeiseltä taukopaikalta perille kohteeseen toivotaan kuitenkin vaellettavan hiljaisuudessa.
Saattoa sivusta seuraavat suhtautuvat ristiä kantavaan joukkoon yleensä joko välinpitämättömästi tai myönteisesti. Toisinaan heiltä tulee yllättäviä reaktioita, kuten pikkupojalta, joka erään takavuosien saaton nähdessään keskeytti jalkapallopelinsä.
”Poika juoksi saaton vierelle hyvin totisena kysymään, kuka on kuollut”, Salko muistelee.
Ristisaatto ja pyhiinvaellus ovat sukulaisia, mutta eivät välttämättä sama asia.
Erityisesti ortodoksisesta pääsiäisperinteestä ovat tuttuja kirkkoa kiertävät ristisaatot, joissa ei matkata toisaalla sijaitsevaan pyhään kohteeseen. Ristisaatto on aina useiden ihmisten yhteinen tapahtuma.
Pyhiinvaellukselle puolestaan voi lähteä kantamatta ristiä, toisten joukossa tai yksin.
Jouni Salkon järjestämien vaellusten kohteina on aina ollut kirkollinen rakennus, jolloin ristisaatto on samalla pyhiinvaellus.
”Ristisaatossa toteutuu raamatussakin esiintyvä ajatus kristityistä liikkeellä olevana, vaeltavana kansana. Ristisaatto on häpeämättömän hengellinen tilaisuus, mutta samalla mahdollisuus tutustua paikallishistoriaan”, Salko tiivistää.
Suvisunnuntain ristisaatto seurasi vuosisataista Viipurin ja Turun välisen maantien linjaa, joka tunnetaan nykyään Kuninkaantienä. Vain muutamassa paikassa jouduttiin hieman syrjään vanhalta reitiltä.
”Suuri osa vanhasta maantiestä on vieläkin tallella, mutta erityisesti Vantaalla se on pirstoutunut. Tielinjalle on tullut suuria rakennuksia ja nykyaikaiset valtaväylät katkovat sitä. Kävellen tai pyöräillen pääsee edelleen lähimmäs alkuperäistä reittiä, esimerkiksi Espoossa kulkemalla Träskändan puiston halki”, Salko kertoo.
Hän uskoo, että ihmisissä elää historian ja juurien kaipuu, joka osaltaan voi olla innostamassa mukaan ristisaatolle.
Essen kirjoittajanakin tuttu Anita Järvisalo ja hänen puolisonsa Kai Järvisalo vahvistavat omalta osaltaan kotiseutuajatuksen.
”Me olemme molemmat periespoolaisia, täällä syntyneitä. Olemme osallistuneet ennenkin ristisaattoihin, mutta tällä vaelluksella oli erityinen kotiseuturakkauden tunnelma. Oli ihana kulkea tuttujen lapsuusmaisemien halki”, Järvisalot sanovat.
Pariskunnalle ristisaatto on mieluinen syy lähteä hiljentymään.
”Välillä on vaikea keskittyä vain olemaan. Kävellessä se onnistuu – matkanteko on hienoa, käveleminen on terapeuttista”, Anita Järvisalo kuvailee.
Kai Järvisalo sanoo kävelemistä ”ihmisen mittakaavaiseksi nopeudeksi”, jossa ehtii myös nauttia viljapeltojen, rantojen ja metsän kauneudesta. Vuorollaan hän kantaa myös ristiä.
”Se on kevyt taakka. Tuollaisen ristin ottaa mielellään kannettavakseen!”
Jouni Salkon järjestelykokemus näkyy myös aikataulutuksessa. Juuri ennakoituun aikaan saattojoukko saapuu vanhan hautausmaan laitaa ja astuu sisään Espoon tuomiokirkon rautaportista. Toimituskappelissa on kulkijoille tarjolla piirakkaa ja mehua. Ruokahetken jälkeen tuomiokirkon kellot kutsuvat Suvisunnuntain iltasoittoon. Bachin jylhät sävelet kaikuvat kiviseinien läpi ilta-auringossa kylpevälle kirkkomaalle.
Jaa tämä artikkeli: