Koulun henki. Luostariyönä voi koulussa tapahtua mitä tahansa. Erik (vas.) ja Pierre ovat saaneet yön pimeydessä päälleen sangollisen ”sitä itseään”.
Hienostokoulussa jyllää terrori
”Minä ajattelin, että miten Erik ikinä voisi selvitä kunnialla tästä elämästä, miten hän ikinä voisi ymmärtää korkeampia velvoitteita, jos hän on niin lapsellinen, ettei kykene malttamaan mieltään noin mitättömässä asiassa”, lataa Erikin isä ( Juhani Laitala ) päivällisen jälkeen pojalleen Jean Guilloun Pahuus -näytelmän alussa.
Äiti ( Karin Pacius ) seuraa vaiteliaana sivusta yhteenottoa ja poistuu, kun poika isän vaatimuksesta laskee housunsa, polvistuu lattialle ja isän vyö alkaa läiskyä. Kaikesta näkyy, ettei tapahtuma ole uusi eikä yllättävä.
Samaan aikaan käy selväksi, että Erik ( Vesa Vatanen ) on erotettu koulusta. Hän on johtanut varastelevaa, koronkiskontaa ja pahoinpitelyä harrastavaa jengiä. Rehtorin kanta on selkeä: ”Sinä olet pahuus ja sinunlaisesi täytyy tuhota.”
Äiti keksii kuitenkin keinon: ruokasalin taulut myydään ja Erik lähtee Stjärnsbergin sisäoppilaitokseen. Tässä arvostetussa koulussa pitäisi selvitä päästötodistukseen asti, minkä jälkeen avautuva lukio takaisi pojalle tulevaisuuden.
Pahuus ei kuitenkaan jää kotiin. Se tulee Stjärnsbergissä vastaan järjestelmällisenä simputuksena, vainona ja väkivaltana. Opettajat sulkevat silmänsä ja ”kääntävät Wagnerinsa soimaan kovempaa”.
Uusi kämppäkaveri Pierre ( Kalle Lamberg ) on valinnut koulun toverikasvatuksen mielivallan edessä selviytymiskeinoksi mukautumisen. Kun ei pane vastaan, ei nujertamisesta ole kenellekään iloa.
Kun Erikille selviää, millaista tekoa koulun hienostopojat ovat, hänen linjansa on toinen: hän ei halua enää tapella, mutta voittaa sitäkin kiihkeämmin. Ja pahuus voitetaan vain vaatimalla perusteita ja herättämällä kiusaajissa tarvittaessa vielä suurempaa pelkoa. Pelottomuus, rauhallisuus ja passiivinen vastarinta ovat Erikin ratkaisu.
Jean Guilloun vahvassa tekstissä elää 1950-luvun Ruotsi. Luokkaerot, auktoriteettiusko ja vahvemman oikeus ovat voimissaan. Simputtajille valtaa ei tarvitse perustella, riittää kunhan se on omissa käsissä. Pian tilanteet kärjistyvät niin, että hengenlähtökin on lähellä.
Pahuus-näytelmän yksi hyvä puoli on siinä, ettei se yritäkään ymmärtää isän väkivaltaa tai toverioikeutta jakavien terroria. Pahuus on valtaa ja pahaa tahtoa. Kysymys kuuluu, kuinka sitä harjoittavat voitetaan ja säilytetään oma inhimillisyys. Luulisi ongelman kiinnostavan erityisesti nuoria katsojia, sillä valta viihtyy myös tämän päivän kouluissa ja perheissä.
Erikin vahvistuminen johtaa isän nujertumiseen. Siihen riittää tiukka ei: ”Mitä tahansa mä teen, mihin tahansa mä meen, sun kaltasta musta ei tule ikinä. Ei ikinä.”
Vastuu tulevaisuudesta on jo Erikin omissa käsissä. Väkivallan ketju katkeaa. Siinä on toivoa.
Marja Kuparinen
Jan Guillou: Pahuus. Ohjaus ja dramatisointi Pasi Lampela. Kantaesitys Kansallisteatterin
Pienellä näyttämöllä 5.9.2012
Jaa tämä artikkeli: