Mathilda Hauta kokeilee Maunulassa uusia suksiaan isänsä Jannen seurassa. Kuva: Sirpa Päivinen
Hiihtoretkellä stadissa
Helsingissä kunnostetaan vuosittain noin 200 kilometriä hiihtolatuja. Toimittaja kokeilee hiihtää niistä kymmenesosan, Mannerheimintieltä Arabianrantaan.
Seison Mannerheimintien ja Lääkärinkadun risteyksessä Keskuspuiston reunassa. Ajatuksena on hiihtää pohjoiseen Haltialan pelloille ja jatkaa sieltä etelään aina Arabianrantaan saakka.
Edessä on kahdenkymmenen kilometrin urbaani suksisafari kirpeässä pakkassäässä. Päättäväisesti etsin ladun pään ja laitan sukset jalkaani. Lähden hiihtämään pyörätien reunaa pitkin syvemmälle Keskuspuistoon. Metsässä risteilee useita latuja, joista osa on koneella tehtyjä ja osa ihmisten omia hiihtoreittejä.
Kilometrin verran hiihdettyäni huomaan, että nuori nainen hiihtelee parin sadan metrin päässä perässäni. Kiristän vaistomaisesti tahtia. Kilpailuvietti näköjään elää syvällä takaraivossani, vaikka se tuntuukin naurettavalta.
Etenen voimakkailla tasatyönnöillä. Välillä kokeilen muitakin tyylejä, mutta tunnen oloni kömpelöksi. En enää muista, miten hiihdetään oikeaoppisesti. Viimeksi hiihdin toissatalvena. Vai pitäisikö sitä sanoa viime talveksi, kun vuosi sitten talvea ei tullut? Kilpahiihtoa en ole seurannut sen jälkeen, kun doping-tiedotustilaisuudet kävivät itse kilpailuja jännittävämmiksi.
Takaa kuuluva suksien suhina saa minut havahtumaan ajatuksistani. Siinä se nyt menee ohitseni. Varustuksesta päätellen nainen on aktiiviharrastaja, kenties kilpaurheilija. Nielen tappioni, rauhoitun ja alan nauttia minua ympäröivän metsämaiseman kauneudesta.
Paras talvikuntoilulaji
Saavun Maunulan ulkoilumajalle. Ohitseni hiihtänyt nainen jatkaa määrätietoisesti eteenpäin. Minä pysähdyn lepäilemään. Satavuotias, jyhkeä hirsitalo tuntuu miellyttävältä kahvitteluympäristöltä.
Janne Hauta istuskelee tyttärensä Mathildan kanssa kahvilan pöydässä. He ovat hiihtäneet Maunulaan kotoaan Etelä-Haagasta.
– Kotiovelta tarvitsee kävellä vain sata metriä lähimmälle ladulle. Ei voi valittaa, Janne Hauta hymyilee.
Hänestä hiihto on paras talvikuntoilulaji. Koko keho saa sopivasti rasitusta, mutta polville ja nilkoille murtomaahiihto on hellävaraista. Silti se tuntuu olevan katoavaa kansanperinnettä.
– Vähän on porukkaa liikenteessä. Ei tarvitse kahvia ja pullaa jonottaa, vaikka sää on mitä parhain. Paloheinässä on varmaan melkoinen sutina päällä, mutta täällä saa hiihdellä rauhassa.
Hauta kehuu Keskuspuiston monipuolisuutta ulkoilupaikkana. Kesäisin perhe käy siellä kasvimaapalstalla ja talvella hiihtämässä. Oikeastaan vain syksyn sieniretkille täytyy lähteä kauemmaksi.
Paloheinässä tungosta
Jatkan matkaani pohjoiseen. Latu kulkee kahden sillan yli ja ohittaa rivitaloalueita. Enimmäkseen saan kuitenkin hiihtää metsässä.
Paloheinässä päädyn varsinaiselle suksikansan valtatielle: kaksi latua molempiin suuntiin ja keskellä tanner luisteluhiihtäjille. Ihmisiä on laduilla melkein jonoksi asti, kaiken ikäisiä ja näköisiä. Pieniä lapsia suurissa haalareissa ja vanhoja miehiä parrat huurussa.Poikkean metsäreitille paksun lumipeitteen alla notkuvien kuusten suojaan. Täällä saan olla vain omat ajatukset seuranani. Ainoastaan autoteiden etäinen humina muistuttaa minua siitä, että hiihtelen Suomen suurimmassa kaupungissa.
Hartioissa tuntuu kipua
Ylitän Haltialan pellot ja jatkan Vantaanjoen vartta pitkin etelään. Välillä epäviralliset ladut oikaisevat jäälle. Aurinko painuu pikku hiljaa metsän taakse. Tämä saattaa olla Helsingin kauneinta seutua, mutta en jää ihailemaan maisemia.
Tuntikausien sauvominen tuntuu kipuna hartioissa. Nälkä kurnii vatsassa, ja kiristyvä pakkanen nipistelee ikävästi sormenpäitä. Piiskaan itseni yhä hurjempaan vauhtiin, jotta tämä piina joskus loppuisi.
Saavun rivitaloalueelle, jossa latu katkeaa hetkeksi. Tummaihoinen mies kävelee vastaani ja hymyilee.
– Ai täällä voi hiihtää? Eriskummallista nähdä mies suksien kanssa. Eihän täällä ole ollut luntakaan moneen vuoteen, hän huikkaa perääni.
Kävelen pari sataa metriä ja löydän taas ladun. Jos jatkaisin vasemmalle, voisin hiihtää Herttoniemeen saakka, mutta valitsen Arabianrantaan vievän reitin. Pian vasemmalla puolellani aukeaa Vanhankaupunginselkä ja oikealla Arabian uusi kerrostaloalue.
Otan sukset jaloistani ja kävelen Hämeentielle. Istahdan bussikatoksen penkille, avaan termospullon ja hörppään teetä. Jään odottamaan kotiin vievää bussia.
Jaa tämä artikkeli: